Tässäpä mainiota populaarihistoriaa 1600-luvun Ruotsista. Lyhyissä ja mielenkiintoisissa kirjoituksissa valotetaan monipuolisesti aikakauden aateliston elämää ja poliittisia pyrkimyksiä. Lukiessani sivistyin.


Mieleni tekee joka tapauksessa antaa risuja kaikille niille, jotka ovat rinnastaneet Mirkka Lappalaisen Peter Englundiin. Vertailu asettaa lukijan ennakko-odotukset aivan jonnekin muualle  kuin minne ne kuuluisivat, ja aiheuttaa hallaa lukukokemukselle.

Odotushorisontti on tavattoman tärkeä lukukokemusta muokkaava tekijä.

Vaikka Lappalainen kirjoittaa selkeää ja sujuvaa suomea usein kiinnostavista aiheista, on rinnastus Englundiin huonosti oikeutettu kahdestakin syystä.

1) Lappalainen kirjoittaa nimenomaan historiasta ja pitkälti historian itsensä vuoksi. Helsingin Sanomien haastattelua lainaten: "Lappalainen sanoo, ettei hänen palkitussa teoksessaan sinänsä ole mitään suurta sanomaa tai opetusta."

Englundin lähestymistapa on selvästi toinen. Hänen esseissään historia on oman aikamme peili. Hän käyttää menneisyyttä nykyajan haastamiseen, paljastaa ajatustottumiksiamme ja ottaa kantaa maailmamme menoon. Tästä johtuen Englundin esseet ovat paljon enemmän kuin historian popularisointia. Ne ovat esseitä sanan parhaimmassa merkityksessä.

2) Peter Englund on myös kertojana omaa luokkaansa. Hän rakentaa jännitteitä, menee rohkeasti henkilöidensä pään sisälle, rajaa ja valikoi näkökulmiaan subjektiivisuutta kaihtamatta sekä pitää tarinat huolellisesti kasassa. Tämä tekee hänen historiallisista esseistään hyvää kertomakirjallisuutta.

Lappalaisen kertomuksissa henkilöt sen sijaaan jäävät usein statisteiksi tai koristeiksi jonkin laajemman aiheen kuvauksessa, ja aihe itsessään saattaa olla hidasliikkeinen ja etäältä tarkasteltuna jännitteetön. Kerronta hajoaa Lappalaisen käsiin muutamankin kerran. Esimerkkinä aatelisten kasvatusta käsittelevä kirjoitus Täydellinen nuoruus. Kirjoituksessa kerrotaan monta tarinaa, joista ainoastakaan ei oteta jännitteen muodostamisen potentiaalia irti. Yksikään Täydellisen nuoruuden kertomuksista ei kohoa kirjoituksen punaiseksi, eteenpäin vieväksi langaksi, ja kokoavasta aateliskasvatusteemastaan huolimatta kirjoitus jää pirstaleiseksi.

Huomattavasti paremmin Lappalainen onnistuu sellaisissa kirjoituksissaan, joissa historiaa tarkastellaan selkeästi yhden päähenkilön ja hänen ristiriitojensa valossa. Tällaisia ovat esimerkiksi kirjoitukset Unohtumaton nainen sekä Urban Hjärne ja totuuden Jumala. Näissä kerronta toimi ja henkilökuvat alkoivat elää. Erityisesti Urban Hjärnen tarinassa oli siinä määrin herkullisia aineksia, että aloin miettiä... jokohan miehestä on kirjoitettu romaani?

Summa summarum: Maailman painavin on hyvää luettavaa, mutta ennen kuin avaatte kirjan, unohtakaa kaunokirjallisempi Englund.