Reilu kaksikymmentä vuotta sitten olin viehtynyt Isaac Asimovin robottikirjoihin. Moni muukin muistanee vielä robotiikan pääsäännöt:

1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.
2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloinne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.

Nämähän ovat hyvän työkalun määreitä: työkalu ei saa olla käyttäjälleen vaarallinen, sen täytyy toimia ja mielellään myös kestää.

Mutta sitten Asimov lisäsi litaniaan nollannen pääsäännön, joka ohitti kaikki muut:

0. Robotti ei saa vahingoittaa ihmiskuntaa eikä antaa tämän vahingoittua.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että ihmiskunta on arvotettu ihmistä tärkeämmäksi. Ihmiskunta arvotetaan vanhan ajan tieteiskirjallisuudessa muutenkin kovin korkealle, ja monien ihmisten puheissa edelleen. Sitä esimerkiksi mietitään, miten ihmiskunnan rippeet saataisiin pelastettua mitä ihmeellisimpien katastrofien uhatessa.

Mutta miksi? Mikä on ihmiskunnan arvo?

Suuret määrät yksilöitä ovat todellisuutta. Ihmiskunta sen sijaan... abstraktio, geeniperimä. Yksilö voi kärsiä tai nauttia eläessään, ahdistua kuolemansa edessä, rakastaa, olla rakastettu. Entä ihmiskunta?

Minun on vaikea hahmottaa ihmiskunnan arvoa. Ymmärrän, että yksilöitä halutaan pelastaa katastrofien alta – minäkin haluaisin – mutta että ihmiskunta... Jos ymmärrämme lajit – abstraktiot – arvokkaina, näyttäytyy ihmiskunta lähinnä haitallisena ja tuhoisana oliona. Tosin kuin esimerkiksi mehiläinen. Mehiläinen on suunnattoman arvokas jopa ihmisyksilöille.

Miksi kukaan haluaisi pelastaa ihmiskunnan?