Jos jokin romaani on sovitettavissa teatterimonologiksi, niin Camus'n Putoaminen. Jean-Baptiste Clamence (Hannu Kivioja) osoittaa nyt sanansa suoraan katsomolle, ja kohteliaisuusmuoto "Te" muuttuu pienin muutoksin monikkomuodoksi "te". Tätä kautta oli kiinnostavaa havaita, miten myös kirja kytkeytyy muodoltaan aikansa absurdiin teatteriin ja sen tavoitteisiin rikkoa yleisön ja esityksen välistä rajaa.

Kirja on leikattu ja liimattu 70 minuutin esitykseksi, ja lyhennelmä toimii mainiosti. Joidenkin yksittäisten virkkeiden huomioarvo kohosi esityksessä aivan toiselle tasolle kuin romaania lukiessa. Vaikka jotkut kohdat pysäyttivätkin miettimään, rullasi esitys eteenpäin kuin pyörä – painava pyörä – ja vain kerran häiriinnyin tekstiin ilmestyneestä katkoskohdasta, epäselväksi jäävästä siirtymästä. Anakronistisuudessaan irrallinen puhe jäätikköjen sulamisesta tökki myös hivenen vastaan, mutta onneksi aiheeseen ei jääty lillumaan.



Enimmäkseen tosiaan painiskelin tekstin kanssa. Viimeaikaiset Kierkegaard- ja Heidegger-harrasteluni avasivat siihen uusia ulottuvuuksia, joita en toissakesänä kirjaa lukiessani huomannut. Pitää siis lukea vielä kerran.

Tekstipainotteisesta lukutavastani johtuen en osaa sanoa näyttelijätyöstä oikeastaan yhtään mitään. Ilmeisesti se oli sopusoinnussa sanojen kanssa, ja Kivioja ja Sanna Salmenkallio hoitivat hommansa hyvin. Suhtautukaa tähän niin kuin käännöskirjallisuuden arvosteluihin: käännös on hyvä, jos se ei häiritse.

Ja onneksi tämä on pelkkä bloggaus eikä mikään oikea teatterikritiikki.

Lavasteista (Hannu Kivioja, Kalle Pakanen) ja valaistuksesta (Tomi Suovankoski) pidin myös. Katueksteriööri muuttui sulavasti koti-interiööriksi katsontatapaa vaihtamalla, ja viimeisten sekuntien valoefekti jäi suorastaan kummittelemaan näkökeskukseeni.

Antoisa esitys. Tykkäsin.

Linkki Q-teatteriin.