Ajattelun historiaan tutustuminen on itseensä tutustumista. Mehän nimittäin emme pääsääntöisesti ajattele itse vaan pyörittelemme pienissä päissämme kaikenlaista jo ajateltua, minkä olemme poimineet ympäriltämme ihan huomaamattamme. Istumme jättiläisten ja kilpikonnien harteilla.

Kun viime viikolla luin Timo Kaitaron kirjan Runous, raivo, rakkaus – johdatus surrealismiin, löysin paljon ajatuksia ja metodeja, jotka tunsin omikseni ja joiden lähtökohdat nyt onnistuin paikantamaan surrealismin teoriaan tutustuessani.

Esimerkiksi Jäisten jumalien (ilmestyy keväällä) rakenne noudattelee pitkälti juuri surrealistisia perinteitä, vaikka olin kuvitellut keksineeni jotain uutta: kielellisen vieraannuttamisen ja näkökulmavinksautuksien kautta olen outouttanut todellisuutta ja pyrkinyt näyttämään sen vieraana ja fantastisena. Pohjimmiltaan kyseessä on Dalin paranoiakriittisen metodin kirjallinen sovellus, lähellä liikkeen jäsenten harjoittamaa toinen toisessa -leikkiä.

Tai: Jauhaessani äskettäin leikin vapaudesta, siitä, miten kokeellinen taide ei ole välineellistä, olisin hyvin voinut siteerata Surrealismin manifestia. Jos olisin tiennyt.

Tai: Piirrustusleikki, jonka joskus ala-asteella poimin jostain psykologisesta testistä – täydennä kuva valmiiksi – ja jota olen siitä lähtien läpi koko elämäni harrastanut (viime aikoina tyttäreni kanssa), sopii täydellisesti yhteen surrealistisen teorian kanssa. Yksittäinen piirtäjä ei pysty määräämään lopputulosta – ja mikä hauskinta, on leikin lähtökohtana ollut metodi, jolla on alun perinkin yritetty päästää alitajunta irralleen.

Ja niin edelleen. Kaitaroa lukiessani löysin juuriani.

280582.jpg
V. Laajarinne (4v): Outo otus II.