Muun muassa Suomen puolustusvoimat on raportoinut nuorison kunnon romahduksesta.
Koululiikunnan puolelta on kuulemma kuulunut jo sellaisiakin ääntelyitä, ettei esimerkiksi pallopelejä ole enää mielekästä pelata, koska oppilaiden perusmotoriikka ei enää ole riittävällä tasolla.
Mitä oikein on tapahtunut?
Minunkaan nuoruudessani useimmat eivät olleet aktiiviurheilijoita, siitä tuskin on kysymys.
Olisiko romahduksen takana laajempi elinympäristön, elintapojen ja asenteiden muutos?
Muistan opettaja-ajoiltani, miten koululaiset odottelivat kymmenen minuuttia bussia, jotta eivät joutuisi kävelemään kahden pysäkinvälin pituista kotimatkaansa. Muistan ihmetelleeni, että miksi ihmeessä? Mitä he sillä kuvittelivat voittavansa? Mikä oli saanut heidät pitämään jököttämistä parempana kuin kävelemistä?
Umpiurbanisoitunut ympäristömme ja asenteemme suosivat olemista (ja omistamista!) tekemisen asemesta. Autoa käytetään, kun voidaan – ei siksi, että tarvitsisi. Pikkulasten luontaista kiipeilemistä ja juoksentelemista paheksutaan. Älä juokse, ettet kaadu! Älä kiipeä, ettet putoa! Älä leiki portaissa, ettet tuhoudu! Älä heilu, ettet ärsytä paikoilleen jämähtänyttä enemmistöä.
Älä liiku, ettet opi liikkumaan!
Neuroottiseksi paisunut kypärä-päähän-mentaliteetti on jo johtanut siihen, että suihkulähteisiin asennetaan portaita, ettei kukaan vain hukkuisi.
Kun eivät sattuneista syistä kuitenkaan osaa uida.
Kehokielteisyys on läpitunkevaa. On vaarallista, huomatkaa, on vaarallista tehdä mitään fyysistä ilman koulutettua ohjaajaa! Ja muistakaa talvella liukuesteet!
On käynyt näin: Sielu on voittamassa ruumiin, ja niin tarpeettomaksi käynyt ruumis saa kuihtua. Me olemme valmiit jättämään fysiikan taaksemme. Ihmisen paikka on ErgoQuest-työasemassa.
Ja aivan, olen joskus ennenkin jupissut jotain saman suuntaista.
Kommentit