Heti antiaikalaiskeskustelun jälkeen törmäsin samankaltaisiin ajatuksiin Tomáš Kulkan esittäminä: turismin ja kitschin välillä on yhtäläisyyksiä. Kulkan Taide ja kitsch -kirjassa on aiheesta oma lukunsa, joka toki kannattaa kaikkien lukea.

Antiaikalaisen, minun ja jokusen muun näkemys turismista näyttäisi olevan, että turistikohde ei ole turistille olemassa omana itsenään, vaan Eiffel-tornin tai Kheopsin pyramidin merkitys on määrittynyt kulttuurisesti erilaisten kuvien ja selontekojen muodossa jo ennen kuin näemme kohteen luonnossa. Postikortit, matkaoppaat ja elokuvat tekevät näistä nähtävyyksistä sitä, mitä ne ovat, eikä niitä kyetä näkemään autenttisesti.

Tästä syystä en olekaan pitkään aikaan ollut järin innostunut näkemään edellä mainitun kaltaisia monumentteja: olen ne jo nähnyt ja tiedän jo, mitä ne ovat. Miksi nähdä vaiva, kun todellisuus on jo turmeltua eikä matkustamisen vaivannäkö todellisuudessa tuota näkymään minkäänlaista lisäarvoa?

Silti on välillä matkustettava. Kun Suomessa ei ole noita vuoria, ja vuoria on kuitenkin kiivettävä. Vaan eroavatko urheilulliset kiipeilymatkamme muusta turismista jollakin erityisellä tavalla?

Suurelta osin eivät: otamme valokuvia todistusaineistoksi käynneistämme kuin japanilaiset. Retkemme ovat monessa suhteessa aiempien, ah-niin-jännittävien seikkailujen reproduktioita. Toistamme romanttista tarinaa, jonka olemme jostain lukeneet: ihminen taistelemassa luonnon asettamia esteitä vastaan, voittamassa, pääsemässä huipulle, selviytymässä. Asetelma on kaikkea muuta kuin autenttinen.

Ja kuitenkin: juuri noilla retkillämme koemme elämämme autenttisimpa hetkiä miettiessämme, mitkä missäkin tilanteessa ovat riskit, uskallammeko jatkaa ja millä ehdoilla, ja mitä kaikkea nyt onkin pakko miettiä. Ja retken jälkeen hissiasemalle palatessamme olemme väsyneitä ja auringon polttamia ja haisemme; kuljemme turistilaumaa vastavirtaan emmekä koe olevamme heidän kanssaan samaa joukkoa.

(Aivan kuten Kulka toteaa: "Onneksi turisti löytää aina jonkun, joka on vielä turistimpi kuin hän itse.")

Ensimmäisten vuoristokiipeilyretkieni haasteet – ennen kaikkea pelkoni – kohdattuani näin maailmani ja elämäni toisin kuin aiemmin. Tässä mielessä kokemukset olivat kaikkea muuta kuin kitschiä. Ne avasivat uusia perspektiivejä koko olemiseeni.

Mutta saman, pienemmässä ja vähäpätöisemmässä mielessä tosin, olen kokenut myös kaupunkilomalta palatessani (sellaisillakin kävin vähän nuorempana): turistina virittyy katselemaan arkkitehtuuria ja ympäristöään toisin. Vieraan maan arjessa näkee kaikkea pientä ja jännää, jota ei näkisi, ellei sitä erityisesti odottaisi näkevänsä. Ja joskus mielentilan herkkyys jää päälle, ja sitä pientä ja jännää on matkan jälkeen löytyy yllättäen myös kotikaupungista. Tämä on nähdäkseni arvokkainta, mitä turismi saattaa tarjota: silmien avautuminen.

Vaikka toisaalta: kyllä se pelkkä pois pääseminenkin on aika kova juttu.