Ihmisen elämä näyttää ikäkriisien jatkumolta: uhmaikää seuraa kuuden vuoden uhma, sitten tulee esipuberteetti, murrosikä, kolmen kympin ja neljän kympin kriisit, keski-iän kriisi... Jotain vielä?

Kuuden vuoden uhma on meillä nyt ajankohtainen. Sitä eilen pohdittaessa tuli esiin näkökulma, että miksi uhmaikiä ei tyypillisesti (ikinä?) tarkastella lapsen näkökulmasta? Toki uhma- ja murrosiät ymmärretään tärkeinä itsenäistymistä edistävinä kehitysvaiheina, mitä ne varmasti ovatkin, mutta kuinka usein huomataan, että terve ja maltillinenkin aikuinen ihminen käyttäytyisi vastaavassa tilanteessa tismalleen samalla tavalla?

Kuvittele, että joku diktaattori päivästä toiseen herättää sinut, komentaa nukkumaan vaikkei vielä nukuta, kuuntelee sinua kyllä mutta tekee lopulliset päätökset päiväjärjestyksestäsi, ruokavaliostasi, vaatetuksestasi. Kieltää ja komentaa. Eikö se hieman herättäisi kapinahenkeä? Ihan pikkuisen?

Ja eikö kaikissa myöhemmissäkin ikäkriiseissä ole pohjimmiltaan siitä, että havahtuu siihen, että on menettänyt tai pelkää menettävänsä itsemääräämisoikeuksiaan ja alkaa taistella vapautensa eli vaihtoehtojen puolesta?

Lapsen tai nuoren tapauksessa ikäkriisit kuvataan tyypillisesti tarpeellisina taantumavaiheina, aikuisen tapauksessa pysähtymisen hetkinä tai pysäkkeinä. Vaikka juuri noina hetkinä tapahtuu.

Eivätkö pysähtyminen ja taantuma sovi paljon paremmin kuvaamaan kriisien väliin jääviä rauhallisia välikausia?


Huomaan itsessäni pientä ristivetoa: tulisiko apatiasta puhuttaessa asettua stoalaisten vai Maukka Perusjätkän puolelle? Ja onko niissä eroa? Tänään valitsen Maukka Perusjätkän.

199441.jpg