Ulkoiset puitteet te varmaan tiedättekin: Amerikka -trilogia* on kuvattu studiossa, lavasteet ovat äärimmäisen pelkistetyt: maahan piirrettyjä viivoja ja muutama lankku siellä täällä. Dogma-elokuvissa kuvaustilanteiden pelkistäminen johti entistä parempiin ja intensiivisempiin näyttelijäsuorituksiin, Amerikka-elokuvissa taustojen pelkistäminen puolestaan nostaa ytimen esille. Omalaatuinen lavastusratkaisu veti ehkä Dogvillen ensimetreillä huomion puoleensa, mutta lopulta katseet kohdistuivat juuri siihen, mistä elokuva kertoi. Ratkaisu muistuttaa luonnontieteellistä koejärjestelyä, jossa häiritsevät ilmiöt pyritään mahdollisimman tarkasti eliminoimaan.
Ratkaisu on onnistunut. Elokuvan ydinkysymyksiä ei voi väistää, vaan edeltäjänsä tavoin Manderlay haastaa katsojan pohdiskelemaan. Täältä käsin katsottuna helpoimmilta näyttänevät Yhdysvaltoihin viittailevat ja siksi muka etäiset kysymykset mustien asemasta ja aseellisesta demokratiaan pakottamisesta. Jos ongelmat huomaa kotouttaa, muuttuvat ne vähän vaikeammiksi.
Tällä hetkellä itseäni eniten mietityttää: Kuinka pitkälle olemme valmiita menemään, jotta emme joutuisi elämään vapaina ja itsenäisinä yksilöinä? Ympärilleni katsellessani aavistelen: olemme ehkä jo menneet... liian pitkälle.
* tietääkö joku muuten, mitä kolmannelle osalle kuuluu?
Kommentit