Kristinusko on Raamattuun nojaava kirjauskonto; siitä ei kai pääse mihinkään. Miten kristittyjen pyhää kirjaa sitten tulisi lukea niin, että se ymmärrettäisiin kokonaisuutena? Sanaakaan lisäämättä, mitään poistamatta, niin kuin kirja itse vaatii itseään luettavan?
Ainakaan sen absurdia korostavia piirteitä ei saa unohtaa. Olemme viitanneet osaan niistä jo edellä. Kirjan suurin haaste on sen ristiriitaisuus. Samoja tapahtumia kuvataan keskenään ristiriitaisilla tavoilla. Kirjassa esitetyt eettiset periaatteet, etiikan metafysiikka ja käytännön moraaliohjeet ovat yhteensovittamattomia.
Nähdäkseni pahinta mitä tekstikokoelmalle voidaan tehdä, on selittely, väkinäinen harmonisointi, jollaista niin kirkkoisät kuin elävät fundamentalistitkin ovat harrastaneet.
Vilauttakaamme paria esimerkkiä tällaisesta järjelle kumartamisesta ja absurdille pyllistämisestä: Fundamentalistipiireissä Raamatun kuvaamat Juudaan kuolintavat saatetaan selitellä osatotuuksiksi ja sepitetään itse loput: Juudas tosiaankin hirttäytyi, mutta huono-onnisena kaverina putosikin alas, ja sisälmykset tursuilivat yltympäriinsä. Sama pyrkimys järkeistämiseen on nähtävissä siinä, miten kreationistit yrittävät pakottaa luomistarinansa yhteen tieteellisen ajattelun kanssa: kreationismia puolustellaan tieteellisillä löydöillä, jotka järkevästi tarkasteltuina ovat nimenomaan todisteita kreationismia vastaan. Vakavammat kristiriidat ovat johtaneet laajempiin selittelyihin, ja menisikin tämän blogauksen puitteissa liian pitkälliseksi, jos rupeaisin esittelemään niitä moninaisia argumentteja, joilla kaikkivaltiaan Jumalan pyyteetön, jokaiseen kohdistuva rakkaus ja kaikki niin tämän- kuin tuonpuolisetkin helvetit on yritetty sovittaa samaan kuvioon.
Käsittämättömän järkeistämispyrkimykset ovat luonnollisestikin tuomitut epäonnistumaan. Kreationisti, joka epätoivoisesti yrittää perustella luonnontieteilijöille kantaansa, osoittaa luopumuksen henkeä suhteessa Jumalan hulluuteen, nöyryyttä järjen edessä. Absurdista luopumus on kuitenkin mahdotonta: yritys ei hedelmättömyydessään ole kovin järkevä. Sama pätee muihinkin harmonisointiyrityksiin: Ehje ašer ehje ei ole järjestyksen jumala.
Tyylikkäämpi tapa ottaa Raamattu auktoriteetikseen olisi nähdäkseni katsoa absurdia suoraan silmiin tai ainakin siihen pilveen, jonka suojiin se helposti piiloutuu. Ottaa teos absurdina paradoksien soppana, kieltäytyä harmonisointiyrityksistä, uskoa vastakkaisia totuuksia samaan aikaan.
Paradoksissa eläminen, Jumalan hulluus, ei kuitenkaan ole helppo olemisen tapa (ks. esim. Kierkegaardin tuotanto).
Toinen absurdia väistelemätön lähestymistapa on ottaa Raamattu ristiriitoineen tuomitsevaksi auktoriteetiksi. Tämä vaatii valintoja ristiriitaisten kirjoitusten välillä tyyliin: rakastaako lähimmäistä vai syrjiäkö seksuaalisia vähemmistöjä? Näitä valintoja tehdessään ihminen määrittää – tuomitsee – itsensä jonkinlaiseksi. Hän voi tehdä itsestään kanssaihmisensä alistajan tai lähimmäisen. Tässä lähestymistavassa on kuitenkin huomattava, ettei tuomion kirja ole oman auktoriteettinsa perusta, vaan perusta on ihminen itse mielivaltaisuudessaan: absurdi. Tämä muistuttaa jossain määrin Sartren suhtautumista elämään, joten ahdistusta tuskin voi näinkään välttää.
Kuvassa Kierkegaard.
Siitä vaan lukemaan!
Ja kappas! Teodikea-ongelmakin sai tämän kirjoitussarjan sivussa ratkaisunsa kuin ohimennen.
Kommentit