5042.jpg

Sari Peltoniemen Suomu alkaa kiukkuisesta ja epätoivoisesta uimamatkasta. Oonan perhe on rikkoutunut ja isä paennut alkoholin turviin. Ystäviensäkin keskellä tyttö kokee vierautta ja ulkopuolisuutta. Ulapalle uiminen tarjoaa pakotien, tien kauas pois, sinne asti, mistä ei ole paluuta.

Oona heräilee toisessa maailmassa, joka muistuttaa jonkin verran omaamme mutta on mitä suurimmassa määrin vieras. Luisuma maailmasta toiseen tuntuu hivenen perinteiseltä spefi-ratkaisulta, mutta kauan se ei töki. Se toinen maailma kun on niin hienosti rakennettu.

Parasta kaikessa on selittelemättömyys, joka kytkee Suomun lähemmäs surrealismia kuin scifiä tai fantasiaa. Jos maailmassa on lainalaisuuksia, niitä ei liiemmälti eksplikoida. Tapahtumien merkitykset ja etenkin selitykset jäävät suurimmalta osin mysteereiksi, ja kun Peltoniemen kielikin on kaunista, muodostuu tunnelma suorastaan runolliseksi.

Kodittomuus, paikan ja inhimillisen yhteyden kaipuu on Oonan henkilöhahmoa hallitseva vire. Ympärillä häilyy yhteiskunnallista allegoriaa: hikipajoja; pahuuden hyväntahtoista banaliteettia; käytettyjä lapsia, jotka ovat jo pieninä vanhuksia; valtarakenteita, joihin on helpompi ja mukavampi mukautua kuin mitä niitä olisi vastustaa.

Ja, tuota...
Se on siinä! Erinomaisen hieno nuortenromaani!