Noita sikurirouskuja on siis oikeasti täällä vaikka kuinka. Joka vuosi. Ne vaan ovat niin pieniä ja mitättömän oloisia, että ovat tähän asti jääneet keräämättä. Mutta sitten menin maistamaan sellaista suoraan metsässä ja tein jatkotutkimuksia netissä. Sitähän ei tarvitsekaan ryöpätä.

Ja jukranpujut, miten ihastuttava curryn tuoksu siitä koekuivauksessa lähti! Vähemmästäkin on pari päivää ihan täpinöissään.

Lauantaina pääsin sitä paitsi lopultakin näyttämään lapselleni (ja vaimolle myös) kyyn tuolla meidän metsässämme. Se oli ensimmäinen vapaa käärme, jonka lapsi elämänsä aikana näki. Tommonen. Ja lähtee meitä karkuun, jos mennään lähemmäksi. Tästäkin tapauksesta olin iloissani: pääsin välittämään jälkikasvulle uteliaan kunnioittavaa asennetta tuota luontokappaletta kohtaan. Pahempi olisi, jos lapsi törmäisi sellaiseen jonkun hysteerikon seurassa ja oppisi, että mokomat on tapettava nähtäessä, niin kuin sudet ja karhut ja ilvekset ja kaikki muutkin villit eläimet. Heti perään näimme taas pari peuraakin.

Nyt, kun noita mustia leskiä on jo Ruotsissa, pitää kyllä miettiä uusiksi, millaista ötökkösuhtautumista pyrkii jatkossa välittämään. Onko hämähäkki sittenkään aina ystävämme? Vaikka ei sen puoleen, kyllähän jotkut hämähäkit esimerkiksi tuolla Sveitsissäkin olivat jo liian muhkeita asumaan samassa huoneistossa kanssani. Ja liian nopeita, jotta niitä olisi pyydystänyt tulitikkurasiaan, joten... "Anteeksi, ei millään pahalla", MÄISKIS.


Kaverini Sigmund kommentoi taas tuosta olkani yli: "Oletko koskaan ajatellut, miksi jotkut pelkäävät käärmeitä, toiset hämähäkkejä?"