Kävimme pari viikkoa sitten lapsemme kanssa pitkiä ja indoktrinoivia kasvatuskeskusteluja valehtelemisesta. Yritimme vakuuttaa jälkeläisemme siitä, että valheella on pitkät jäljet, ja siksi valehteleminen ei yleensä kannata. Keskustelut jatkuivat myöhemmin päässäni.

Pari simppeliä huomiota:


1. Valhe on ristiriidassa havaitun todellisuuden kanssa. Pienenkin valheen esittäjä joutuu jatkossa painimaan samanlaisen ongelman kanssa kuin tutkija, jonka uusi havainto sotii aiempia teorioita vastaan: Joko uusi väite on hylättävä, tai sitten koko aikaisempi järjestelmä on haastettava. Jälkimmäinen ratkaisu on työläs vaihtoehto: dominoefektin tavoin uusi ratkaisu vaatii systeemiin yhä uusia korjauksia, ja kohta ollaankin helisemässä.

Kerrotaankin, että salaisten agenttien eräänä toimintaohjeena olisi: valehtele mahdollisimman vähän. Legendan mukaan Mossadin loppukokeessa oli aikoinaan seuraava tehtävä: kokelas viedään kerrostaloon. Hänelle osoitetaan vastapäisen talon parveke ja sanotaan: "Sinun on oltava tuolla parvekkeella kymmenen minuutin kuluttua vesilasi kädessäsi. Tehtävää suorittaessasi et saa valehdella."

Me kirjailijat valehtelemme töiksemme, luome illuusioita siitä, mitä ei ole. Ja aina niihin kirjoihin jää virheitä, joista jäämme kiinni. Arvatkaapa, ärsyttääkö?


2. Valehtelemista käytetään usein esimerkkisovelluksena Kantin kategorisen imperatiivista:

"Toimi vain sellaisen maksiimin mukaisesti, jonka voit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi."

Usein kirjallisissakin tuotoksissa esiintyvä vulgääritulkinta samastaa kategorisen imperatiivin raamatullisen lauseen kanssa: "Älä tee toisille sitä, mitä et toivoisi heidän tekevän itsellesi." Tästä Kantin etiikassa ei kuitenkaan ole kyse.

No mistä sitten?

Siitä, että valehtelija ei voi valehdellessaan toivoa valehtelemisen olevan ylettömän yleistä toimintaa. Valhe nimittäin nakertaa ihmisten välistä luottamusta, jota se itse vaatii perustakseen. Jos ei ole luottamusta, ei voi valehdella. Täten valhe sotii itseään vastaan, ja siksi se on Kantin velvollisuusetiikan vastainen, ei siksi, että huijatuksi tulemisesta tulee paha mieli.

Voimme vetää tästä käytännöllisen johtopäätöksen: Jopa sellaisen, joka aikoo joskus valehdella, kannattaa olla luotettava. Luotettavaa ihmistä uskotaan aina.