Minulla oli eilen tapaaminen (jonka seurauksena työpöytäni priorisoinnit pitää taas järjestää uudelleen) ihmisen kanssa, joka on innostunut alastaan, josta minä taas tiedän loppujen lopuksi varsin rajallisesti. Hän ajatteli nopeasti ja puhui paljon. Ja juku, miten minä opin, myös omaa työtäni koskettavia asioita!

Tuollaiset tilanteet ovat erityisen ravitsevia. Niissä saa selkeästi uuden näkökulman siihen, miten asioita on joissain yhteyksissä ajateltava; miltä tutut ilmiöt näyttävät tietyn ammatin tai asiantuntemuksen läpi tarkasteltuina.

* * *

Silloin tällöin jossain kutsuilla tai vastaavissa joku ensin kyselee kirjailijan työstä, josta kerron, että se on tätä koneen ääressä istumista, ajattelemista ja kirjoittamista. Sitten kysyn, mitä tämä joku itse tekee. Vastaus alkaa liian usein anteeksipyynnöllä.

"Ei mitään noin kiinnostavaa. Tämä on varmaan sinusta tosi tylsää, mutta minä olen sukankuluttaja. Minä testaan Sidoste-Sukalla tuotantoon tulevia malleja. Kävelen erilaisilla lattia- ja luonnonpinnoilla, esimerkiksi hiekkapaperilla, ja siinä sitten katsotaan, että kestääkö se materiaali ja neulontatyö tarpeeksi muttei liian hyvin."

Ai ei kiinnosta?!

On melkoinen harhakuvitelma, että juuri se olisi kiinnostavaa, mistä medioissa puhutaan. Aivan päin vastoin. Kiinnostavaa on juuri se, mistä tavallisesti ei puhuta. Ja työ... se on niin iso osa elämää, että erilaiset harvinaiset toimenkuvat ovat ainakin kirjailijalle yksi kiinnostavimmista asioista, joista hänelle voi kertoa.