Jean-Paul Sartre kirjoitti: "Kirjailijalle ei makseta palkkaa, vaan hänet elätetään, hyvin tai huonosti aikakaudesta riippuen. Toisin ei voi olla, sillä hänen toimintansa on hyödytöntä; ei ole lainkaan hyödyllistä ja toisinaan on jopa vahingollista, että yhteiskunta tulee tietoiseksi itsestään [...] kirjailija on jatkuvassa ristiriidassa niiden vanhoillisten voimien kanssa, jotka ylläpitävät tasapainoa..."

Sama on helppo yleistää koskemaan kaikkia taiteenlajeja. Suuri taideteos paljastaa aina jotain uutta, ja kun uusi kuvakulma avautuu, vanhat illuusiot ja rakenteet rikkoutuvat. Tästä syystä Taiteilija on jatkuvassa kahnauksessa vallanpitäjien kanssa, ja Taiteilija on Taiteilija juuri suoraselkäisyyttään. Hän ei kumartele mammonaa eikä ole hyvää pataa kuninkaiden kanssa. Hän taistelee, eikä totuus ole kaupan, siitä ei neuvotella.



Jotenkin näinhän se meni? Esimerkkejä taistelevista neroista voidaan luetella pilvin pimein: Platon, Tolstoi, Sartre, minä itse...

Kaikenlainen muu raapustelu, musisointi, maalaileminen... Ne ovat askartelua, eivät taidetta. Jos kirja ei taistele oikeudenmukaisuuden puolesta, ei se ole kirjallisuutta ollenkaan vaan pelkkää kauppatavaraa, viihdettä.

Ja koska luonteenlaatuni on perusnegatiivinen, tekee mieleni hyväksyä kaikki edellä lausuttu. Hetkinen? Hyväksyä? Ei, en voi hyväksyä. Asetun vastustamaan.

Platon... eikös hän, tuota, okei, kyllähän hän vastusti. Demokratiaa. Tilalle hän ehdotteli pysähdytettyä yhteiskuntaa, jossa ainoastaan korkein eliitti saa keskustella, ja jossa kaikenlaiset antiteesit yritetään torpata jo ennen syntymistään. Varsinainen dialektikko! Hänhän taisi päästä jonkun kuninkaan poliittiseksi neuvonantajaksikin.

Shakespeare... hänhän oli paitsi näytelmäkirjailija, myös teatterialan yrittäjä. Joka miellytti kuninkaallisia niin paljon, että aateloitiin.

Dostojevski? Nuoruuden hairahduksistaan huolimatta mitä nöyrin tsaarin vallan tukija.

Sartre? Kumarsi Neuvostoliitolle samalla kun pyllisteli eräille muille instituutioille. Hänen suurin vaikuttajansa Heidegger oli yliopistorehtori Natsi-Saksassa, aivan kuten nuori Grass ei ollut.

Ja niin edelleen. Totta kai suuret taiteilijat ovat vastustaneet, kuka mitäkin, ja haastaneet aiempia ajattelu- ja elämäntapoja. Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, että heidän vastustuksensa olisi kohdistunut vallalla olevaan systeemiin, eikä etenkään ole itsestäänselvää, että he olisivat varsinaisesti taistelleet yhteiskunnallisista asioista.

Tässä suhteessa he ovat olleet kuin keitä tahansa ihmisiä: kansalaisia. Joku kannattaa jotain, joku vastustaa jotain, ja aina haastetaan kun haastellaan. Teesi ilman vastateesiä on satuolento.

Pidän parempana kirjailijana ja filosofina (minun ajattelussani nämä kaksi ovat aika lähellä toisiaan) ihmistä, joka etsii ja tutkii todellisuutta, kuin ihmistä, joka saarnaa jonkin tietyn käsityksen puolesta. Tai vastaan. Tietenkin vanhojen virheellisten käsitysten vastustaminen tulee työn kuvaan, jos tutkimustulokset sitä vaativat, mutta tämä vastustus on vasta toissijaista.

On täysin mahdollista, että se, mitä tutkimuksissa saavutetaan, ei haastakaan vanhaa vaan syventää sitä.