En halua täyttää kotiani kirjoilla tai millään muullakaan roinalla. Tavaraa kertyy ilmankin, että sitä erityisesti haalii. Kirjoille varattua hyllytilaa käytössäni on reilusti alle 15 metriä, ja sen on riitettävä. Joudun siis aika ajoin tekemään stalinistisia puhdistuksia: poistan kassikaupalla kirjoja antikvariaatteihin ja tuttaville.

Tyhjentämisen huumassa tapahtuu toisinaan ylilyöntejä. Pakkosiirroissa poistuu sellaisiakin teoksia, joita myöhemmin kaipaan takaisin.

Viktor Pelevinin Hyönteiselämää on yksi kadonneista ja takaisin kaivatuista. Novellikokoelmassa oli joitakin hömppänä pitämiäni sävyjä, semmoista paulocoelhomaista kevytmystiikkaa, joka sävytti vaikutelmiani niin paljon, että kirja sai lähteä (sekä Coelhoa että Peleviniä yhdistävät Carlos Castaneda –kytkennät). Myöhemmin on kaduttanut. Monet Hyönteiselämän novellit ovat jääneet ajatuksiini elämään. Jo pelkästään maan sisällä käytäviään kaivelevan kaskaan tarina olisi riittävä syy omistaa kokoelma.

Toinen esimerkki: Dostojevskin Kellariloukko. Aika paha. Mitähän mahdoin ajatella, kun siitä luovuin? Että oli tylsä, ja että tulihan luettua. Miten monta kertaa olenkaan tuntenut aihetta palata teoksen pariin!

Olenko ainoa?