Seitsemisen vuotta sitten aloin kirjoittaa lastenkirjaa, jossa tytön isällä on kasvoissaan arpi, ja aina, kun tyttö kysyy, mistä se on tullut, saa hän kuulla eri tarinan. Tarina ei oikein löytänyt muotoaan ja tyyliään vaan jäi "pöytälaatikkoon" kypsymään.

Kaksi vuotta sitten muotoilin kertomuksen uudelleen mahdollisimman lyhyeen ja nasevaan muotoon. Se osallistui kahden muun kirjoitukseni kanssa Yhteispohjoismaiseen kuvakirjakilpailuun. Ne kaksi muuta on jo julkaistu ja Uskomattomia selityksiäkin ilmestyy aivan lähiaikoina.

Kun eilen aloin lukea Pasi Jääskeläisen romaania Lumikko ja yhdeksän muuta, törmäsin kiusalliseen - voi, miten kiusalliseen! - havaintoon: sivulla 36 aletaan kertoa samaa tarinaa. Päähenkilö Elina on vaihtunut Ella Milanaksi eivätkä muutkaan yksityiskohdat täsmää, mutta peruskuvio on aivan ennallaan.

Jos olisin riittävän vainoharhainen, syyttäisin Jääskeläistä ideavarkaudesta - onhan teoriassa täysin mahdollista, että hän on kuullut jutusta joltain, jolle olen siitä kertonut - mutta ei, syyttelemään en ala. Tiedän nimittäin henkilökohtaisen kokemukseni perusteella, että tuo tarina on mahdollista keksiä ihan itse. Pidän jopa kohtuullisen todennäköisenä, että syntyprosessi on ollut samanlainen: ehkä Jääskeläisen isällä on - kuten minun isälläni oli - mielenkiintoinen arpi, johon liittyy mielenkiintoinen tarina.

Tai sitten joidenkin postmodernistien höpinät subjektin kuolemasta ja tekstien kirjoittautumisesta ovat totta, ja sama teksti on vain kirjoittautunut ainakin kahdessa paikassa samoihin aikoihin. En minä eikä Jääskeläinen ole sitä kirjoittanut.

Oli miten oli, jälleen kerran olen saanut huomata, etteivät ajatukseni ole kovin omaperäisiä. Tästä eteenpäin luen Jääskeläisen kirjaa pelonsekaisen jännityksen vallitessa: toivottavasti olemme sentään päätyneet erilaisiin loppuratkaisuihin.