Demonit ovat taas vahvoilla, raatelevat ja viiltelevät sielua, kaapivat pimeän puolen paljaaksi näkyviin. Epäröivä käsi kurottautuu kohti paloviinapulloa, yksi hörppy, se on pakko ottaa, muuten sattuu liikaa, paljaaltaan nautittu elämä vaatii vahvan kyytipojan. Perkele on kuitenkin Jumalan Perkele, riivaus ylhäältä saatu lahja.
    Rasvainen tukka otsalle liimaantuneena hikoilevasilmäinen kirjailija alkaa hakata kirjoituskonettaan. Epäinhimillisin voimin hän sitä hakkaa, monta vuorokautta yhteen menoon, syömättä ja nukkumatta. Voimansa hän saa luovasta hulluudesta. Se on puhtaasti henkistä voimaa, sillä fysiikka on hänet jo jättänyt: keuhkotauti on edennyt pitkälle, taiteilija näkee haudan pohjan aivan läheltä.
    Moni ei totuutta halua - ei nähdä, ei kuulla - mutta hän antaa sen heille silti. Maallista valtaa hän ei kumarra, ei tee sille mitään myönnytyksiä, mieluummin vaikka näkee nälkää. Niin hän saakin kuolla hyljeksittynä, unohdettuna ja ulkopuolisena, ja vasta myöhemmin hänen arvonsa ymmärretään: hän olikin oikeassa koko ajan, näkijä, aikaansa edellä, nero ja suurmies!


Sellainen on oikea kirjailija, minunkin taannoinen esikuvani. Olen riittävän pitkään elänyt ja tehnyt työtäni hänen ikuisessa varjossaan, ja nyt on mittani täysi. Aion parin seuraavan kirjoitukseni aikana tappaa hänet ja leikellä palasiksi. Jotkut osat ehkä nielen, en kuitenkaan pureksimatta, ja loput vien muovisäkeissä kaatopaikalle tai suon silmään ja toivon, ettei niitä enää löydetä.


Tämä kirjoitus on oikeastaan reaktio siihen keskusteluun, mikä syntyi, kun Jarmo Papinniemi  siteerasi blogissaan erästä kirjailijahaastattelua. Toistelen tässä hieman näkemyksiäni. Suomen kuvalehden haastattelema Erik Wahlström kertoi kaikkien luovien ihmisten kärsimästä tuskasta: "Se on jokin voima, joka ei ole positiivinen. Joku sisäinen ongelma, epäonnistuminen tai kärsimys. Ajatellaan vaikka pianistia. En usko, että ihminen, jolla on onnellinen lapsuus ja joka on onnellisesti naimisissa, viitsii harjoitella skaaloja kuutta tuntia päivässä."

On varmasti totta, mitä Wahlström sanoo. Taiteilijat kärsivät, he kokevat sisäistä kitkaa ja ahdistusta. Se ei kuitenkaan johdu heidän luovuudestaan, eikä heidän luovuutensa välttämättä johdu erityisesti siitä. Epäonnistuminen, vajavuus ja surkeus ovat täysin yleisinhimillisiä tuntoja, ja olisi vakava virhe romantikkojen tapaan kuvitella, että taiteilija kärsisi jotenkin suuremmin, ylevämmin tai jumalisemmin kuin vaikkapa autokauppias. Kärsimys ei ylipäänsä erota luovia neroja ihmiskunnasta omaksi ryhmäkseen, vaan päin vastoin se yhdistää heitä ja muita ihmisiä. Se on tärkeä ja kivulias kosketuspinta heidän ja heidän yleisönsä välillä.

Jos taiteilijan kärsimys kohotetaan joksikin yleväksi ja erityiseksi, ei sorruta ainoastaan pötypuheeseen vaan myös ylenkatseeseen ihmistä kohtaan. Jos nimittäin nostamme Dostojevskin kärsimyksen erityiseksi ja ihmeelliseksi, syljemme niitä tuhansia mykkiä ja hiljaisia silmille, jotka myös ovat seisseet teloituskomppanioiden edessä tai kituneet ja kuolleet vankileireillä. Hänen kärsimyksensä ei ollut millään tavalla ainutlaatuista. Ainutlaatuista hänessä sen sijaan oli hänen kykynsä tutkia todellisuutta, pukea inhimillisiä tuntoja sanoiksi.

Taiteilijoiden taito ilmaista itseään ja siten ihmisyyttä yleisemmin, on johtanut siihen, että romantikot ovat huomanneet heidän tuskansa. Se on täysin ymmärrettävää ja sympaattista. Se, että joku huutaa kovaa, ei silti tarkoita, että hän kärsisi kovemmin kuin ne, jotka äänettöminä haukkovat ilmaa.

Päin vastoin. Olen taipuvainen uskomaan, että taiteilijan osa on huomattavasti helpompi kuin niiden, jotka joutuvat patoamaan tunteensa eivätkä uskalla tai osaa ilmaista itseään. Luomisen tuska onkin erityisen harhaanjohtava käsite. Rehellisempää olisi puhua luomisen riemusta.

Niin. Porvarien kärsimystä ei ole syytä vähätellä. Myös heidän komeronsa ovat usein täynnä pelkoa, kauhua, surua ja ahdinkoa. He näyttävät usein päälle päin elämäänsä tyytyväisiltä, mutta älkäämme antako sen liiaksi hämätä, emmehän me usko sitäkään, että leveästi hymyilevä traktaattien jakaja on löytänyt onnen.

Erik Wahlströmiä mukaillen: Minun on hyvin vaikea kuvitella, että kukaan, jolla on onnellinen lapsuus ja onnellinen avioliitto, kykenisi kääntelemään papereita projektipäällikkönä 12 tuntia vuorokaudessa.