Joskus joillekin maineikkaille kirjailijoille näyttää käyneen niin, että kun nimi on alkanut myydä, on julkaisukynnys madaltunut. Jääköön tämä heitoksi, jonka totuusarvon jokainen voi itse arvioida ja arvailla.

Olen joka tapauksessa onnellisessa asemassa: minulle ei ole käynyt niin. Kustannustoimittajat tarjoavat hyvän vastuksen, niin kuin olla pitää. Jos olisi vain itsestäni kiinni, julkaisisin pääsääntöisesti keskeneräisiä luonnoksia.

Vääntämisen ollessa sopivassa vaiheessa tuntuu vastus joskus väärämieliseltä ja vaatimukset tolkuttomilta. Silloin saatan jupista, jupisenkin, miten väärinymmärretty olen, ja miten kustannustoiminta on pelkkää bisnestä.

Mutta kun homma on hoidettu loppuun, en voi kuin olla tyytyväinen kaikesta siitä lisätyöstä, mitä minulla on teetetty. Iso kiitos kaikille kustannustoimittajilleni!

Joskus tämä edelleen todellinen julkaisukynnys tuottaa kyllä pettymyksiäkin.

Kerran tekstini on nimittäin hylätty siksi, ettei kustannustoimittajan huumorintaju kohdannut omaani. Arvomaailmamme eivät löytäneet tekstissä toisiaan. Näin ainakin saamani palautteen ymmärsin. Kyse ei ollut rakenteesta. Kyse ei ollut kielestä. Kyse oli teoksen ytimestä, joka ei lainkaan saanut vastakaikua. Siitä jupisen niin pitkään, kunnes sekin kirja näkee päivänvalon – tai minä valon.

Sellaista sattuu, väistämättä. Tekisin vastaavia virheitä jatkuvasti, jos olisin itse toimittaja. Jos Harry Potteria olisi tarjottu minulle, olisinko ottanut sen julkaisuohjelmaan? Tuskin. Henkilökohtaisella maulla on väliä, ja kustantamoissa työskentelee ihan oikeita ihmisiä.