Tulva-lehden päätoimittaja Anne Moilanen vastasi tänään Hesarin lukijapalstalla Arno Kotron sunnuntaidebattikirjoitukseen ja ihmettelee, missä feminismin kanssa yhteistyössä toimivat miesasiamiehet oikein lymyävät.

Moilanen toteaa, että suurin osa äänessä olevista ns. miesasiamiehistä suhtautuu keskusteluun henkilökohtaisesti, tunteen tasolla, ja ovat lähinnä feminismin vastustajia. Toteamus pitää varmasti paikkansa. Samoin se pitää paikkansa – sukupuolikäänteisenä – varsin monen feministin kohdalla.

Suurin osa ihmisistä sukupuoleen katsomatta näyttäisi sen sijaan olevan fiksua porukkaa ja kykenevän järkevään keskusteluun tästäkin aiheesta. Tätä joukkoa taitaa olla valtaosa feministeistä, profeministeista kuin miestenkin asioita ajattelevista. Yritämme nähdä myös toistemme ongelmia.

Mutta niihin kiukkuisiin vähemmistöihin...

Miesvihaajia on olemassa ymmärrettävistä syistä: moni nainen on joutunut sukupuolittuneen sorron, kaltoinkohtelun, jopa suoranaisen väkivallan kohteeksi. Viha saattaa olla luonnollinen reaktio.

Osa "taantumuksellisista" miesasiamiehistä lienee ihan aidosti taantumuksellisia, tappiolle joutuneita vanhan koulun äijiä.

On kuitenkin ymmärrettävä, että myös miehet voivat saada tunnereaktioita muistakin syistä kuin vanhanaikaisuudesta johtuen. Jos maltillisetkin miesten asialla olevat kannanotot lytätään sovinistikortti pöytään pelaamalla ja ja henkilökohtaisuuksiin menevällä mölinällä, ei pidä ihmetellä, jos joistakin fiksuistakin miehistä kehittyy feminismin vastustajia.

Myös minä olen joutunut tilanteisiin, joissa aika äärilaidankin feministiset ajatukseni on haluttu – ymmärtääkseni sukupuolestani johtuen – vääntää sovinismiksi, ja on ollut hetkiä, jolloin minusta on tuntunut juuri samalta kuin eräästä toimittajatuttavastani: "Tuntuu aivan siltä, että mies on nykyajan neekeri."

Hänelle oli muuten aikanaan tullut Akkaväki-lehtikin, mutta myöhemmin hän oli kokenut, ettei feminismi tai profeminismi olekaan hänen juttunsa. Johtuen juuri tästä tunnereaktiosta, jota on vaikea välttää, jos joutuu aina silloin tällöin jonkun muun vihamielisen tunnereaktion kohteeksi pelkästään sukupuolensa vuoksi.

Samoin on käynyt minullekin. Pidin itseäni pitkään feministinä. Mutta kun jotkut toimivat minkä tahansa ismin nimissä typerästi, tulee väkisinkin halu tehdä pientä pesäeroa. Vaikka tiedostan, feminismejä on likipitäen yhtä monta kuin feministejäkin, en halua tulla mielletyksi sellaisen ismin kannattajaksi, jonka nimissä suhtaudutaan ihmisiin kaksoisstandardein sukupuolen, ihonvärin, kansallisuuden tms. mukaan.

Kannatan tasa-arvoa.

Ja missä ne fiksut miesasiamiehet lymyävätkään?

Suurimman osan aikaa varmaan maan alla. Päät pensaissa. Sillä lähes mikä tahansa (miehen) julkiseen keskusteluun osallistuminen tässä asiassa kerää tulta puoleensa, johtaa provokaatioihin ja tunnereaktioihin, joista on pelkkää haittaa luultavasti ihan kaikille. Eivät he halua joutua väkisin sysätyksi johonkin sotaan, rintaman jollekin puolelle, jota eivät ole koskaan halunneet valita.

Mitä tässä tasa-arvokeskustelussa sitten pitäisi tehdä?

Ehdottaisin, että joka kerta, kun jokin puheenvuoro tuohduttaa, ja joka kerta kun meinaa tulla tunnereaktiota pintaan, pidättäydyttäisiin sanomasta yhtään mitään. Yritettäisiin esimerkiksi ihan rauhassa lukea, että mitä se toinen nyt sanoikaan? Helpottava lisäkysymys: Miten tulkitsisin tämän, jos kirjoittajan/puhujan sukupuoli olisi toinen kuin mikä se on? Ja sitten odotettaisiin aina vähintään viikko, ennen kuin vastattaisiin.

Voisi keskustelun taso kohota.
Voitaisiin saavuttaa ymmärrystä ja tavoitteita.


Mutta kyllä minä siis toki senkin ymmärrän, että heitetään provokaatioita ja levotonta läppää ja väännetään vitsiä, niin kuin esimerkiksi Moilanen on viime aikoina tehnyt. Ymmärrän hyvin. Itsessänikin on pellen vikaa.Aina se ei tuota haluttua tulosta. Jos edes jotkut ympärillämme käyvät sukupuolten välistä sotaa tosissaan, ei ironia välttämättä lisää yhteisymmärrystä. Tuttu juttu.