Englundin Kuningatar Kristiinaa lukiessani pysähdyin hetkiseksi miettimään. Kuningatar Kristiina on luultavasti jokaiselle ruotsalaiselle tuttu hahmo: värikäs, ristiriitainen, mielenkiintoinen historian hahmo. Ja onhan hän sitä paitsi heidän entinen kuningattarensa.



Mutta miten hyvin me suomalaiset tunnemme Kuningatar Kristiinan? Kuinka moni muistaa edes kuulleensa hänestä? Ei, me emme koe, että hän olisi ollut meidän kuningattaremme. Hän oli ruotsalaisten kuningatar.

Me muistamme suunnilleen ulkoa Suomen hallitsijat vuodesta 1917 lähtien, ehkä pari itsenäisyyden aikaa edeltävääkin, mutta siihen he loppuvat. Tietyssä mielessä ajatus on oikea. Ennen 1800-lukua meillä ei voinut olla hallitsijoita, koska meitäkään ei ollut.

Mutta silti. Kristiina oli esi-isiemme kuningatar aivan yhtä suuressa määrin kuin ruotsalaistenkin. Me hahmotamme asian huonosti, koska kansallisuusaate on katkaissut henkiset siteemme todelliseen historiaamme.

Eurooppalaisina me näemme amerikkalaisen historian lyhyenä ja amerikkalaisen kulttuurin osin juuri siksi kovin pinnallisena. (Vaikka olemme itse sanoutuneet irti Ruotsin ja siten myös Euroopan historiasta!) Olisiko juuri historiattomuudessa jokin selitys siihen, miksi Suomea on toisinaan sanottu Euroopan amerikkalaisimmaksi maaksi? Löytyisikö historiattomuudesta selitys siihen, miksi kulttuurimme on niin ohut (sitä se on!) ja itsetuntomme huono?

Tämä kansa on kakara, joka ei katso taakseen sen vertaa, että tunnistaisi oman äitinsä.

Tässä meille: Suomen hallitsijat. Montako muistit? (Ei, nippelitieto ei ole olennaista. Olennaista on: montako heistä olet mieltänyt Suomen hallitsijoiksi?)