Lienee syytä jatkaa lapsen tasosta - eritoten, kun niinkin arvovaltainen instituutio kuin Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura on esittänyt antiteesin aiemmalle lausumalleni.

Kuten Pasi Jääskeläinen esittää, ei lapsi yleensä noudata hyvänä pitämäämme moraalikoodistoa. Se kykenee yhtä lailla häikäilemättömään julmuuteen kuin ylitsepursuavaan kiltteyteenkin. Käytän nyt lapsesta sanaa "se" mieluummin kuin "hän", sillä "hän" on varattu viittaamaan ihmisyksilöön. Se, mistä nyt kirjoitan, on yläkäsite, ei yksilö, ja kaiken lisäksi tämän yläkäsitteen viittauskohteena ei ole ihminen vaan yli-ihminen.

Yli-ihminen? Pieni ja voimaton, maailmaa ymmärtämätön yli-ihminen? Aivan. Vaatii melkoista jeesuslammasretoriikkaa, jos aikoo perustella olevansa kenenkään sellaisen yläpuolella - tai edes samalla tasolla - jonka persettä pyyhkii.

Kuten Ralph Waldo Emerson varsin osuvasti esseessään Itseensä luottava ihminen kuvailee: lapsi ei nöyristele. "Lapsuus ei mukaudu kehenkään, kaikki mukautuu siihen, että yksi vauva tekee tavallisesti neljä tai viisi vauvaa sille lörpöttelevistä ja sen kanssa leikkivistä aikuisista."

Sama erään ystäväni sanoin: "Puolivuotiaana mies saa vielä oksentaa ja sammua juhlapöytään, ja kaikki naiset pitävät häntä silti hirmuisen suloisena."

Meidän ei tarvitse puhua vauvoista. Voimme puhua yhtä hyvin leikki-ikäisistä: ne eivät alistu tapakulttuurille ja ulkopuolisten vaatimuksille taistelematta. Taistelua käydäänkin tuhansissa kodeissa joka päivä, ja ainoa syy, minkä vuoksi me - jo alistetut ja alistuneet - voitamme, on se, että olemme fyysisesti voimakkaampia sekä hallitsemme kaikkia mahdollisia - niin aineellisia kuin tiedollisiakin - resursseja. Erityisen keskeiseen osaan tässä kamppailussa nousevat tiedolliset resurssit, joita myös viisaudeksi kutsutaan. Jos kyse olisi pelkästä taistelutahdosta, olisimme jauhelihaa.

Alistumattomuudessaan lapsi on suora ja rehellinen. Jos se tekee pahaa, se tekee sitä häpeilemättä. Jos se tekee hyvää, se tekee sitäkin häpeilemättä. Heidegger ja Sartre kutsuivat tällaista yhteisöllisistä normeista ja toisten mielipiteistä piittaamatonta olemistapaa autenttiseksi. Muiden ihmisten kanssaolemiseen langetaan kuitenkin (lähes?) väistämättä: jo kolme- tai neljävuotias alistuu pyytämään anteeksi, mikäli voi sillä jotain saavuttaa; aikuinen puolestaan on jatkuvassa anteeksipyytämisen tilassa: enhän vain rikkonut mitään kuviteltavissa olevaa normia? En kai suututtanut ketään? Freudin termein superego on sisäistettyä ulkomaailmaa, Heidegger puhui kenestä tahansa (Das man), johon autenttinen oleminen on langennut.  Me olemme "jo haukanneet hyvän ja pahan tiedon hedelmää", kuten Jääskeläinen siteeraa syntiinlankeemuskertomusta.

Lankeaminen noin yleisellä tasolla kai tarkoittaa rähmälleen kaatumita, ja rähmällään me tosiaan olemme, niin toistemme kuin lastenkin edessä. Jääskeläistä seuraillen: aikuinen mielistelee, teeskentelee ja näyttelee.

Lapsi ei samaan alennu.

Mikään edellä kirjoittamani ei kuitenkaan ollut mielessäni, kun sanoin (ja myöhemmin tänne blogiin kirjoitin): "Lapsen tasolle pitää nousta." Väittämäni ei silloin ollut niinkään moraalinen vaan ehkä ennemmin tietoteoreetinen. Tai jotain.

Vaikka ei moraalistakaan aspektia voi täysin sivuuttaa. "Totuus kuullaan lasten suusta", kuten sanonta kuuluu. Sanonnan taustalla voidaan aavistaa havainto, että lapsi ei joko tiedä tai ei piittaa siitä, mitä saa tai ei saa sanoa. Aikuisten maailma on tässä suhteessa aina valheellinen ja epätotuudellinen.

On kuitenkin kaksi erityistä ajattelun muotoa, joita "lapsen tasolle kohoamisella" tavoittelin. Näitä voisin kutsua vaikka näkemiseksi ja luovuudeksi.

Pienelle lapselle asiat ovat uusia. Tästä johtuen hän näkee asiat tuoreesti ja ihmetellen. Mielenkiintoista ei ole se, minkä me (aikuiset) tahtoisimme olevan mielenkiintoista, vaan se, mikä nyt sitten sattuu mielenkiintoista olemaan. Korkeasaaressa jännittävin eläin saattaa olla puinen krokotiili.

Pieni lapsi ei häpeile tietämättömyyttään vaan kyselee sumeilematta. Se edustaa sokraattista ideaalia: olento, joka ei kuvittele tietävänsä asioita, joita ei tiedä. Se uskaltaa kysyä, ja se uskaltaa kyseenalaistaa uskomuksensa. Me aikuiset sen sijaan takerrumme skeemoihin ja paradigmoihin haluamatta ja kykenemättä kyseenalaistaa niitä.

Entä mitä tapahtuu, kun luodaan jotain uutta? Usein esitetään, että uutta syntyy, kun yhdistellään vanhoja juttuja tavalla, joilla niitä ei ole ennen yhdistetty. En tiedä, ehkä tyhjästäkin voi luoda? Asioiden yhdistelemisessä uudella tavalla lapset ovat joka tapauksessa ylivertaisia aikuisiin verrattuna. Jälleen täysin sovinnaisesta piittaamatta.

"Katsokaa minun kynsiäni, kun hypin!"
"Minusta tulee isona sammakko, sillä minulla on nyt nukke päässäni!"

Moniko aikuinen kykenee samaan?

Kun sanoin, että lapsille kirjoittaessaan heidän tasolleen pitää nousta, tarkoitin juuri ennakkoluulotonta maailman tarkastelua ja luovaa yhteensopimattomien asioiden yhdistelyä. Ja  kykyä leikkiä.
Näissä suhteissa Jääskeläinenkin on lapsen tasolla.

Ihmisen viimeiset hampaat - ne kolmannet - eivät aina ole parhaat.