Kuvat: (c) Jukka Rouhiainen-Grén


Torstai

Colere du Ciel. Viime vuonna kauden huipennuksena tämä reitti meni hienosti. Tänä vuonna, kauden aloituksena, ei suju lainkaan yhtä rennosti, seitsemään köydenpituuteen menee koko päivä.

On olemassa tietoa, joka ei ole sanojen välityksellä jaettavissa. En voi millään täydellisesti jakaa seuraavan tilanteen tunnelmaa, paitsi tietenkin toisen kiipeilijän kanssa:

On kylmä, nälkä, väsy ja jano. Pelottaa. Alapuolella avautuu kaunis maisema: 200 jo kiivettyä metriä vesiputousjäätä; metsää, laakson pohjalla kylä. Voimani ovat loppumaisillaan mutta puristan tunnottomiksi paleltuneilla sormillani hakkujen kahvoja kuin oljenkortta. On pakko. En pelkää putoamista (tällä hetkellä köydet kulkevat ylös päin) vaan hakkujen menettämistä. Pystysuorasta jääseinämästä löytyy paikkoja jaloille, löytyy kolosia, joihin koukata hakuilla. Hiki virtaa, silmissä melkein pimenee, lopulta pääsen niin loivalle, että saan koko painon jaloilleni. Pysähdyn siihen, painaudun jäätä vasten, roikottelen käsiäni alhaalla. Lämmin veri virtaa sormiin, tunto palaa kipuna. Vanha kunnon migreeni iskee häiriönä keskelle näköä.
    Suunnittelen jälleen kerran harrastuksen vaihtamista.




Perjantai

Aamupotutus päällä. On aina viheliäistä herätä ennen aikojaan ja lähteä hämärään pakkaseen. Tämän päiväiselle putoukselle ei pitäisi onneksi olla kuin puolisen tuntia lähestymistä.
    Joen yli ei huvita kahlailla. Vähän matkan päässä näemme sillan, jota pitkin kannattanee kiertää, vaikka se onkin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Tallustelemme uraa pitkin lumisen huuruisen metsän halki ja ylitämme joen. Toisella puolella päädymme hauskaan maastoon: irtonaista rakkakivikkoa peittää viiden sentin lumikerros. Maaston poikki on vedetty villiruusuesteitä kuin piikkilankaa. Puolen tunnin lähestyminen venyy kahdeksi, ja kun lopulta olemme putouksen tuntumassa, näemme, ettei se ole kiipeilykunnossa.
    Iltapäivällä on sitten aikaa istuskella saunassa ja porealtaassa.



Lauantai

Caturgeas. Putous on osittain muodostunut. Jääkuoren alla virtaa kovaa, ja äänimaisema on omituinen. Vesiputous korahtelee, kohisee, lirisee ja lorisee kuin hulluksi tullut viemäri. Vettä valuu tietenkin myös jään päällä, joten hansikkaat kastuvat nopeasti, ja silloin tällöin sormet menevät taas kohmeeseen. Tuntuma on kuitenkin jo varsin mukava.


    Neljännellä köydenpituudella on taas kaimani vuoro olla köyden terävässä päässä. Ilmeisesti hänelläkin on hyvä tuntuma kiipeämiseen. Liidikärpänen puree häneen niin, että hän ohittaa epähuomiossa ankkuripaikan jos toisenkin, ja kun köysi loppuu kesken, kiipeämme vähän matkaa saman aikaisesti.
    Viidennen köydenpituuden yläpäässä auringon paiste saavuttaa meidät. Jääputous yllämme muuttuu vesiputoukseksi, jota ei enää tarvitse kiivetä. Olemme tyytyväisiä päivän nousuun ja laskeudumme takaisin.
    Ehkä minä sittenkin vielä jatkan tätä touhua.




Sunnuntai

Nousemme hissillä ylös ja hiihtelemme siellä jonkin aikaa. Sitten laskemme noin 1800 metriä alemmas. Koko lasku on kamalaa kumpareikkoa, reiteni ja sääreni ovat pian aivan muusina, ja hikoilen kuin sika. Tämä on kyllä ihan oikeasti hirveää!
    Eilen kylillä törmäsimme suomalaislaskettelijaan, joka kertoi La Graven offareiden olleen hänen elinikäinen unelmansa. Nyt se oli sitten toteutunut. Herää kysymys: jos koko ikänsä lasketellut ihminen unelmoi tällaisista alppilaskuista, niin ovatko ne todella minulle paras paikka opetella laskettelemaan?
    Kun lopulta pääsemme alas laaksoon – jee, terveinä ja ehjinä! – olen täysin piesty mies. Toisella Jukalla näyttää olleen helpompaa.