Nousimme hissillä Aiguille du Midille, jossa pääsin jakamaan harrastuspaikkojeni näkymiä ystävieni ja perheeni kanssa. Jakaminen tuntui hyvältä.
Vasta paikan (vuoren) päällä mittakaavat ja seudut ja tunnelmat voi nimittäin tajuta. Niitä on mahdoton kommunikoida kunnolla pelkkien sanojen ja valokuvien välityksellä, mikä toisinaan tuntuu kuin ymmärryksen katkokselta, kuilulta vuoristossa liikkuvien ja alamaailman ihmisten välillä. Ei tuo kuilu vakava asia ole. Välillä se kuitenkin vähän harmittaa, kun haluaisin kertoa itselleni rakkaasta asiasta jollekulle, mutta sanojen merkitykset eivät kulje äänteiden mukana.
Tietenkään kommunikoimattomuus ei ole vuorten erikoisominaisuus. En minäkään tiedä, mitä on esimerkiksi synnyttäminen. Tai miltä tuntuu sairastaa syöpää.
Lapsiin happitason pudotus vaikutti yllättävän nopeasti. Kai pienissä kehoissa on suhteellisen pienet happivarastot, tai sitten he vain osaavat reagoida terveellä tavalla. Ainon ja Samin tyttäret nousivat ensin pari kerrosta portaita, menivät sitten lakkoon ja nukahtivat saman tien. Omalla tyttärelläni tilanne kehittyi samoin kuin itselläni kiipeilyreissuilla (tosin paljon nopeammin): ensin alkoi paleltaa, sitten tuli "Mä en jaksa kävellä yhtään" -vaihe ja kohta huono olo.
Se on sitä ohutta, raikasta ja ah-niin-terveellistä vuoristoilmaa.
Kommentit