Viimeisimmässä vastauksessaan Tero esitti jälleen hyvän pointin. En väitä vastaan. Sen sijaan myönnän, etteivät omatkaan mielikuvani varmastikaan kata koko kokeilevan taiteen kenttää. Jos ihan rehellisiä ollaan, käsitykseni kokeellisen taiteen suuntauksista perustuu lähinnä 50 vuoden takaisiin liikkeisiin.

Ja mikä vielä pahempaa, lähtökohtani näissä kirjoituksissa on ollut ensisijaisesti ihan omissa puuhasteluissani ja omissa motiiveissani. Hyvä pohja yleistyksille?

Oli miten oli, motiivieni kirjo on vaihdellut ajasta ja työn alla olevasta ”teoksesta” riippuen, mutta juuri sen kokeellisen tekemisen, kaikkein luovimman ja oudoimman työvaiheen olen aina kokenut leikkinä: se on ollut kivaa.

Muistelen suurella kaiholla, miten viattomana lukiolaisena tutustuin dadaan ja surrealismiin, ja miten ryhdyin itsekin piirtämään ja maalaamaan semmoisia figuratiivisia juttuja vähän Magritten ja Dalin jalanjäljissä. Ei niillä arvostusta haettu – eikä muistaakseni saatu – mutta luova mielentila ja oudot aikaansaannokset tyydyttivät syvästi.

Muistan myös, miten äidinkielen tunnilla pidimme luokkakaverini kanssa esitelmän dadasta. Jälkeen päin sain kuulla, että minun oli hetken aikaa luultu oikeasti tulleen hulluksi. En muista, että olisimme tuolloin hakeneet arvostusta, vaan että halusimme yksinkertaisesti hämmentää yleisöämme.

Myöhemmin tuli tietenkin se semmoinen opiskeluaikainen nuoren narsismin ja tuskaisen ahdistuksen kausi, jolloin yritin ensisijaisesti ja nimenomaan näyttää muille, että kyllä minusta kirjailija tulee, prkle, ja sanan väljimmässä merkityksessä tulikin.

Tähän mennessä näyttää kuitenkin siltä, että mitä enemmän touhussa on ollut tuota kunnianhimoa, näyttämisen tarvetta, sitä huonompaa on ollut jälki ja sitä ikävämpää itse tekeminen. Kunnianhimosta syntyy yrittämisen meininki, yrittämisen meininki tuottaa... no, ihan hyviä yrityksiä.

Tekemisen meininki sen sijaan syntyy tekemisestä.

280584.jpg
Aivan kuin vaistoaisi isänsä surrealistisen kauden, on tyttäreni alkanut piirtää "Outoja otuksia."