Seuraava kirjoitukseni ei ole tarkoitettu vastineeksi tai kritiikin kritiikiksi. Onpahan vain pohdintaa aiheesta näin kirjailijan näkökulmasta. En tässä referoi sen paremmin kuin vastustakaan Soikkelin kirjoitusta, joka on toki ammattitaitoisesti kirjoitettu, ja jossa on sinänsä useita hyviä huomioita. Kirjoitan vain kohdista, jotka pysäyttivät minut vastaamaan.
Temaattinen spoilervaroitus! Lue kirja itse ensin! Jos halua tulkita teoksen puhtaalta pöydältä, pysähdy tähän!
Soikkeli kirjoittaa: "Syntipukiksi joutuu se, jolla ei ole vielä selvää roolia yhteisössä."
Miksi kriitikko nosti syntipukkiteeman esille? Oliko se hänen luennassaan keskeinen aihe ihan omillaan, vai johtuiko huomion kiinnittyminen siihen tästä kirjoituksestani, jossa kerron työskenteleväni aiheen parissa? Jos Jäiset jumalat olisi se kirja, jossa pyörittelen Girardin uhriteoriaa, olisi se kyllä perin pinnallinen ja ohut käsittelyt aiheesta. Syntipukkius on keskiössä seuraavassa – tai ehkä vasta sitä seuraavassa – kirjassani. Beware.
"Jännittävästä lähtökohdasta huolimatta tuloksena on epätasainen yhdistelmä myyttejä, fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta."
Tämä lausunto saa minut tuntemaan oloni epäonnistuneeksi – ja samalla myös tietyllä tavalla onnistuneeksi.
Kirjan kokeileva idea, se, jonka ympärille se on kirjoitettu, ei näytä avautuvan. En odottanukaan, että se avautuisi edes enemmistölle lukijoistaan, mutta ilmeisesti olen tehnyt tempun liian ovelasti, jos se menee alan tohtoreiltakin ohi. No, kiipeilijöissä ja retkeilijöissä on potentiaalinen yleisö, joka ymmärtänee helposti.
Kirja ei minulle ole yhdistelmä myyttejä, fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta. Myyttejä kyllä – fantasiaa ja scifiä ei. Kirjan rakenteen ja kerrontatekniikan ydin on näiden genrelokeroiden haastamisessa – ei sekoittamalla vaan toisin keinoin. Kirjoittamiseni metodi oli lähellä surrealistien kokeiluja, joissa valittu kuvakulma tai kuvaus saa arkisen näyttämään toiselta. Kirjan outouttava kuvakulma muodostuu tarkoituksellisen hämärästä kielestä ja tavallisesta poikkeavista maailmankuvista. Kaikki kirjassa käytettävä scifiteknologia on hyvin varustelluissa retkeilykaupoissa myytävänä. Koneiston historia on todellista historiaamme. Ei ole fantasiahirviöitä. On vain tavallisia luonnonilmiöitä, joita kirjan henkilöt tulkitsevat primitiivisen maailmankuvansa läpi.
Etäännyttäminen on joka tapauksessa onnistunut: lukija on mennyt kertojien maailmankuviin sisään. Hän on nähnyt maailmamme outouden – huomaamatta, että kyseessä on juurikin meidän maailmamme.
Lopussa Soikkeli syyttää kirjan tarinaa ennalta arvattavista ratkaisuista. Tavallaan syyte on oikeutettu. Tarinan runko on iso klisee, mutta se on juuri sitä suurta hämäystä, jonka tarkoitus on huijata lukija lukemaan kirjaa fantasiana. Isoin klisee on lopulta kuitenkin kyseenalaistettu. Sillä kuka meistä kirjan lukeneista uskoo, että jonkun kiven kanniskeleminen minnekään vaikutti yhtään mihinkään?
Mistä tässä kirjassa lopulta on kysymys?
Kysymys on muun muassa Sisyfoksen myytistä.
Kysymys on Sisyfoksen myytistä Albert Camus'n läheltä liipaten.
Kommentit