Joskus kirjojen uudelleenlukeminen kannattaa, etenkin, jos edellisestä lukemisesta on aikaa. Esimerkiksi tämä Sartren Mitä kirjallisuus on?

Kun ajattelee Sartrea, niin voisi helposti ajatella, että hän olisi eksistenssifilosofina vähän niin kuin saman koulun miehiä Kierkegaardin kanssa. Vaan miten on? Kun Sartre suomii surrealisteja purkamattomista jännitteistä ja synteesin puuttumisesta ja mahdottoman kanssa pelaamisesta, ei voi mitään sille, että surrealistit alkavat näyttäytyä kierkegaardilaisina ja Sartre hegeliläisenä, kun Kierkegaard taas oli mitä antihegeliläisin. Jälkikäteen on helppo tajuta, ettei tämän oikeastaan olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mutta tuli se silti. Tähän asti olin saanut poimia Sartrelta rusinat pullasta, mutta kun tuohon surrealismiin on päässyt kehittymään henkilökohtainen suhde...

Siis: näyttääkin siltä, että Sartre vaatii ristiriidattomuutta!
Järkevää.