Kyllä minä siitä paneelista jotain muistan. Taisin heittää, että scifi on yleensä – ei aina – rationaalisempaa kirjallisuutta kuin se, jota "oikean" kirjallisuuden piirissä arvostetaan. Heitto ei silloin näyttänyt herättävän kenessäkään mitään ajatuksia. Ehkä kuulijat pitivät "rationaalista" niin myönteisenä ilmaisuna, että siihen tyydyttiin iloisesti. Ja muut panelistit tietenkin joutuivat sivuuttamaan väitteeni, koska keskittyivät keksimään jotain muuta järkevää sanottavaa.

Availen nyt pakettia hieman.

Science fiction on ns. spekulatiivista kirjallisuutta, eli se perustuu spekulaatioon. Science fictionia hallitseva ajatuksenjuoksu kulkee näin:

Entäpä jos...
....mutta sittenhän!

Scifin perusluonne on siis klassinen looginen argumentti:

Premissi1
...
Premissin
––––––––
Lopputulos

Premissit voidaan valita liki mielivaltaisesti, ja niistä voidaan johtaa tuloksia, jotka yllättävät ja ilahduttavat lukijaa, joka ei ollut tullut kaikkea ajatelleeksi. Scifi-pelissä aivan olennaisia ovat palasten yhteensopivuus ja tulosten yllättävyys.

J. Pekka Mäkelän Alshain tarjoaa heti ensimmäisellä sivullaan kovan luokan spekulaation, jolla lukija viritetään science fiction –asetuksille. Kertoja on muuttanut toiselle planeetalle kahta kuukautta aiemmin, ja ruoansulatusta on sopeutettu uuteen biokemiaan: "Nämä pari äärimmäisen epämiellyttävää kuukautta [...] ovat siis kuluneet kuumeisena oksennellen." Spekulaation premissejä ei tarvitse kertoa, sillä turistiripuli on kaikille tuttu ilmiö, samoin kuin pikkuvauvojen varovainen totuttaminen lehmänmaitoon. Spekulaatio tuottaa älyllistä mielihyvää: Totta kai! Näin tosiaan varmasti olisi, jos toiselle planeetalle mentäisiin!


Spekulaatiot voivat olla tieteellisiä, yhteiskunnallisia, psykologisia, mitä tahansa. Piilotetulta rakenteeltaan spekulaatio on joka tapauksessa tämä: Jos olisi näin, siitä voisi seurata esimerkiksi tällaista.

Tästä johtuen pelkän spekulaation varaan ei voi rakentaa järin kummoista kirjallisuutta. Spekulointi on peli tai leikki, älyllistä puuhastelua kuvitteellisten asioiden parissa. Se antaa toki myönteisiä oivalluksen kokemuksia, mutta se ei käsittele elämän kannalta relevantteja kysymyksiä. Spekulaatio käsittelee jos olisi näin -skenaarioita, mutta lukija elää kun on näin -maailmassa.

Jotta kirja olisi relevantti, on sen siis sisällettävä myös ei-spekulatiivista ainesta, sillä juuri tästä ei-spekulatiivisesta muodostuu tekstin todellinen merkitys. Spekulatiivisen kirjallisuuden suurin ongelma onkin mielestäni ollut, että spekulaatio on usein painanut tekstissä enemmän kuin ei-spekulatiiviset ainekset. Kirjailija on unohtunut pelaamaan.

Kaikki tulevaisuuteen tai kuvitteellisiin paikkoihin sijoitettu ei ole spekulaatiota. Otan jälleen esimerkin Mäkelän Alshainista:

    – Olen ihmetellyt yhtä asiaa, Leon sanoo. – Useimmissa Maan valtioissa ehdokkaat presidenteiksi ja muihin päättäviin tehtäviin ovat aina olleet erilaisten puolueiden asettamia. Täällä kaikki ehdokkaat ovat liikeyritysten asettamia.
    [...]
    – Se on rehellisempää. Tuskin teidänkään puolueenne pystyvät itse kampanjoitaan rahoittamaan. Joku siellä takana on vetelemässä naruista. Meidän järjestelmässämme homma tehdään selväksi alusta alkaen.

Katkelmassa nähdään kärjistys ja etäännytys, joka on tuntuvassa kytkennässä todelliseen maailmaamme. Se ei ole jos olisi näin -skenaario, vaan etäännytys, kysymys tai haaste kun on näin -maailmallemme, jossain määrin relevanttia pohdittavaa. Koska kokonainen poliittinen järjestelmä jää kuitenkin tietyssä mielessä kansalaisen ulottumattomiin, ei se – ainakaan yksinään – ole kysymys tärkeimmästä päästä.

Alshainissa spekulaatio jää muutenkin kerronnan taustaksi – mikä oikein onkin – ja keskiöön nousevat tavallisen kokoiset ihmiset.

Usein jopa arvostetuimmissa tieteisromaaneissa asetelma on päinvastainen: ihmishahmoja on, ja niihin yritetään luoda mahdollisimman paljon syvyyttä ja moniulotteisuutta, mutta läpitunkeva spekulatiivinen ajattelu hallitsee heitä silti. Tässä mennään mielestäni pieleen. Spekulaatiota tai muuta rationaalista kuvaa palveleva henkilöhahmo ei muutu eläväksi henkilöhahmoksi vielä sillä, että hänelle keksitään trauma ja pari inhimillistä vikaa, kuten (kaukaisten muistikuvieni perusteella) esimerkiksi William Gibsonilla on ollut tapana toimia.

Inhimillistä olemista hallitsee irrationaalisuus, ei rationaalisuus: Ihmistä laiskottaa, hän voi ärsyyntyä lähes olemattomista syistä, hän voi olla yhtenä päivänä mitä joviaalein ja mukavin tyyppi ja heti seuraavalla hetkellä todellinen XXX-pää. Hän on erilainen eri ihmisten seurassa. Kaikki tällainen merkitsee meille lopulta paljon enemmän kuin ne suuret kuviot (Jos et usko, tarkkaile itseäsi. Miltä pohjalta toimit?). Kaikki tämä on pienen ihmisen kannalta relevantimpaa kuin vaikkapa se, miten sukupolvialusten ravintotuotanto tulisi organisoida. Jos tahtoo luoda merkityksellisen kuvan ihmisestä, on luotava kuva irrationaalisesta ihmisestä irrationaalisuuden puserruksessa. Järkeily, spekulaatio, ei tähän kykene.

J. Pekka Mäkelän henkilöt ovat ristiriitaisia. Heidän – kuten kai meidän useimpien – seksuaalisuutensa on varovaista ja herkkää, jotakin muuta kuin mitä järkevä biologi lisääntymisstrategiaksi ehdottaisi. He eivät ole yhden, kahden tai kolmen asian ihmisiä vaan elävät arjen ja erikoisempien tilanteiden monipuolisessa kentässä. Tämä kaikki tekee kirjasta huomattavan paljon rikkaamman, kuin mitä ensimmäisen sivun hard core –kuvaus antaa odottaa.

Aivan Alshainin viimeisillä sivuilla spekulaatio tosin ryöpsähtää irralleen, kasvaa suuriin mittoihin ja kaappaa kerronnan fokuksen. Jos olisi tämmöinen juttu, ja sitten... ja sitten... ja niin edelleen, ja täytyy tunnustaa: näillä loppupään sivuilla huomioni alkoi herpaantua. Lukemani ei – vielä sillä hetkellä – tuntunut järin merkitykselliseltä.

Mutta sitten. Aivan viimeiset vuorosanat, juurikin heti tuon megalomaanisen spekulaation lopetuksena ja suoranaisena antiteesinä laittavat asiat oikeaan järjestykseen ja palauttavat merkityksellisen ääreen. Kysymys, joka lukijalle(kin) esitetään, on se kysymys, jonka valossa kaikkia aiemminkin esitettyjä kysymyksiä ja haasteita on tarkasteltava. Vasta tästä kysymyksestä lähtien nekin saavat todellisen merkityksensä: Mitä me teemme elämällämme?