"Jos kommunikaatioon tarvitaan enemmän kuin yksi, niin kenen kanssa kirjoittaja kirjoittaessaan kommunikoi. Kulttuurin? Yhteiskunnan? Hypoteettisen lukijan? Itsensä? Tähtisumun ja linnunratojen? Nämä kaikki limittyvät varmaankin keskenään."
Lähtökohtina pidän, että kommunikointi on jakamista, ja kirjoittaminen on tekstin tuottamista. Tästä päädytään nopeasti johtopäätökseen, että kirjoittaminen ei vielä yksistään ole kommunikointia. Mitä se sitten on? Sanoisin, että kirjoittaminen on kommunikointiväylän avaamista tai sen yrittämistä. Sellaisena se (toivottavasti) muuttuu jossain vaiheessa osaksi kommunikaatiota.
Pelkkä kirjoittaminen on – kuten aina kaikkialla hoetaan – jokseenkin yksinäistä puuhaa. Yksinäistä siitä tekee kaihertava epätietoisuus: jospa ne, joille kirjoitan, eivät tätä luekaan, tai jos lukevat eivät ehkä ollenkaan ymmärrä? Jos varmuus luetuksi ja ymmärretyksi tulemisesta olisi, ei kirjoittaja olisi sen yksinäisempi kuin missä tahansa kenelle tahansa puhuessaan (eikä nyt takerruta siihen, miten yksinäinen ihminen voi sosiaalisessa tilanteessa olla . Se on jo toinen juttu.). Kirjoittajan yksinäisyys on siinä, ettei koskaan voi vielä kirjoittaessaan olla varma, onnistuuko kommunikointi, onnistuuko ajatusten jakaminen.
Tavoitteet ovat kuitenkin kirkkaat: joku lukee. Joku ymmärtää, mitä olen halunnut sanoa. Ja kun kyseessä on julkaistavaksi tarkoitettu teksti, on tuo "joku" jo suurehko joukko ihmisiä.
Kirjoittaessani minulla on tietenkin mielessäni myös hypoteettinen lukija tai joukko hypoteettisia lukijoita, joiden reaktioita mietin. Hypoteettiset lukijat rakennan itseni pohjalta: oletan riittävää samankaltaisuutta, jotta kommunikaatio olisi ylipäänsä mahdollista. Minun tapauksessani niin hypoteettiset kuin todellisetkin lukijani on usein itseäni nuorempia, minkä joudun myös ottamaan huomioon. Tähtisumuille ja linnunradalle en henkilökohtaisesti kuitenkaan koe puhuvani. Kiikarissa ovat lopulta yksittäiset lukijat ja heidän muodostamansa yhteiskunta, ihmiset.
Todettakoon vielä, että kuvakirjat Minä en laske kymmeneen! ja aivan erityisesti Mummon kone eivät olleet tällaisen avaan-yksin-kommunikointiväylää -prosessin tuote. Tarinat syntyivät välittömässä yhteistyössä tuolloin kaksivuotiaan lapseni kanssa: kerroin hänelle tarinoita, kehittelimme ideoita yhdessä, kerroin uudelleen. Kaksivuotias oli ihanteellinen työkumppani, täysin väsymätön toiston suhteen. Kyseiset kertomukset olivat aitoa ja vieläpä kaksisuuntaista kommunikaatiota jo ennen kuin kirjasin ne tekstiksi.
Kommentit