Miina Supisen Liha tottelee kuria toteuttaa eräitä kirjallisuuden ideaalejani.



1) Kirja naurattaa, mutta nauru ei johdu vitsailusta. Tämä nauru syntyy lakonisten huomioiden osuvuudesta, kadehdittavan rohkeasta suoraan sanomisesta. Supinen valottaa joitakin kulttuurimme piirteitä niin jyrkässä valaistuksessa, että niiden hullunkurisuus tulee selvästi esille. Liioitteluun ja överiksi vetämiseen ei ole juuri ollut tarvetta – todellisuus tekee sen itse – vaan varsin pitkälle on pärjätty realistisen absurdin keinoin.


2) Supisen kirjoitustyyli on selkeä ja helposti lähestyttävä. Sivumäärää ei ole paisutettu matontamppauksen tylsistyttävien yksityiskohtien kuvauksella, vaan teoksen laajuus on silkkaa tarinan runsautta. Teoksen lukuisat neronleimaukset ja selvänäköiset huomiot ovat siten kenen tahansa kohdattavissa, sellaisenkin, joka alun perin hakee lukemisiltaan pelkkää viihdyttävyyttä.

3) Taustatutkimuksen määrä näkyy. On perehdytty esimerkiksi laitesukelluksen ja kehonrakennuksen maailmaan niin, että kuvaukset elävät ja vakuuttavat.

4) Psykologista tajua Supisella näyttää piisaavan moneen päähän ja lähtöön.

Että näin. Ja nyt te tietenkin ajattelette, että tämä kirjoitus on vastalahja Mummon koneen kehuista. Uskokaa minua: ei ole. Tämä on kirjoitettu hyvästä kirjasta vilpittömästi iloiten.

Uusälytön liike, pääkaupunkiseudun ihmetystukiryhmä esittää:

Monitolkuton illanvietto ravintolalaiva Wäiskissä 8.11.



Ohjelmassa erinäisiä performansseja:
– mm.
– uusälytöntä runoutta
– lehmän nännikumiesitys
– Diogenes sinopelaisen elämään perustuva kamariooppera Ihminen on ihmiselle koira
– Musta Köksä (alla ilmainen näyte)

Oletteko te jotain idiootteja siellä Metro-lehden toimituksessa?

Jos YouTube ynnä muut verkkopalvelimet ovat niin vastuullisia, että poistavat kouluammuskelijoiden profiilit, niin mitä teette te? Julkaisette etusivunanne julisteen siitä vatipäästä! Kiitos v---sti, ilman kaikkia tulevia copycattejakin olisimme pärjänneet.


Jukka Laajarinne, kirjailija

Opettaja: "Nyt on sellainen tilanne, että aika monet noista kasiluokkalaisista alkavat olla huolissaan  turvallisuutensa puolesta. Kun nuo N.N. ja X.X., ne ongelmatapaukset, ne kuulemma puhuvat aika huolestuttavia saatananpalvonta- ja tappamisjuttuja ja ovat noiden muiden oppilaiden mielestä vaarallisen oloisesti sekaisin. Ne pelkää nyt, että jotain sen tapaista voisi tapahtua, kuin mitä siellä Amerikassa, niitä kouluampumisia..."

Koulupsykologi: "Hehe. Ne pojat nyt vain ovat semmoisia. Hehehe. Ja niiden vanhempien mielestä niiden pitää saada olla normaaliopetuksessa."

Opettaja: "Mutta eikö..."

Koulupsykologi: "Eei, heh. Ei niille oikein mitään voi tehdä." (Nostaa kahvikupin huulilleen ja syventyy papereihinsa.)



Jokseenkin kuvauksen mukainen keskustelu käytiin Suomessa muutama vuosi sitten. Sillä kertaa tilanne ei johtanut tragediaan.

Perjantai: Lähellä asuva Ilari tulee hakemaan minua boulderoimaan. Hyppään auton kyytiin, ja ensimmäisessä risteyksessä vasta päätämme, mihin menemme. Olarin kalliolle, vaihteen vuoksi. Ajamme kaksi sataa metriä eteenpäin parkkiin, ja pian olemmekin paikan päällä. Kallio on märkä, mutta viihdymme yllättävän hyvin.

Lauantai: Ossi, joka asuu tuolla, eikös se ole Kirkkonummen puolella, poimii minut Kivenlahdesta, ja menemme Kvarnbyhyn, Kirkkonummelle kiipeämään. Kätevää. Paluumatkalla saan kyydin kotiovelle asti. Saan yläköydessä yhden liian tiukan släbireitin muuvit menemään. Hyvä, ensi kerralla voisi taas yrittää liidiä.

Sunnuntai: Nyt on kesä! Meno-paluu Olhavalle, 440 kilometriä ajamista. Ossi liidaa muun muassa Ruotsalaisten reitin, minä kakkostelen perässä. Olhavalla olen käynyt kiipeämässä hyvin vähän, ja tämä on vasta ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen Laatalla. Vitsit! Vähänkö mahtava paikka! Mikä laadullinen ero vähän kaikkiin muihin kokemiini paikkoihin verrattuna! Koska en ole köysitellyt paljon mitään tänä kesänä, valitsen omat liidini ehkä turhankin varovasti: joku kombinaatio Kehrääjän alusta ja Erikois-A:n lopusta sekä Mänty.

Ja nyt, rakkaat lukijani, lähestytään kirjoituksen kulminaatiopistettä. Olkaapa tarkkoina.

Tänään on autoton päivä.

Kirjailijan työ on yksinäistä, kuten kaikki ovat varmaan muutamaan otteeseen saaneet lukea. Ei muuten ollut eilen: hyvät kemut kustantamolla, paljon tuttuja, levottomia puheita, kaatuilevia runoilijoita ja vaikka mitä! Mutta suurimman osan aikaa, kyllä, aika hiljaista hommaa tämä. Ja kun lisäksi perhe rajoittaa hieman liikkumista, muotoutuu sosiaalinen elämä helposti varsin suppeaksi. Jos kohdalle sattuu vielä kiipeilyä haittaava sadekausi, saattaa helposti mennä pari viikkoa ilman, että näen perheeni lisäksi kuin ehkä kaksi kaveriani.

Perspektiivi kutistuu kotiin ja pienistä asioista tulee isoja. Kun esimerkiksi toissapäivänä ravintola kaatui marraskuulle suunnittelemamme tilaisuuden alta, haittasi se jo yöuniani, vaikkei koko homman tässä vaiheessa peruuttaminen olisi ollut varmaan kenellekään muulle juttu eikä mikään. (Ei tarvinut peruuttaa, uusi paikka löytyi jo seuraavana aamuna.)

Sitä alkaa ymmärtää jopa noita 30 vuotta kotirouvina olleita tätejä, jotka ottavat vaikkapa epäesteettisesti pysäköidystä polkupyörästä tai vääränä päivänä tomuttamisesta herneen nenäänsä. Joillain on liian pienet kuviot.

Noita sikurirouskuja on siis oikeasti täällä vaikka kuinka. Joka vuosi. Ne vaan ovat niin pieniä ja mitättömän oloisia, että ovat tähän asti jääneet keräämättä. Mutta sitten menin maistamaan sellaista suoraan metsässä ja tein jatkotutkimuksia netissä. Sitähän ei tarvitsekaan ryöpätä.

Ja jukranpujut, miten ihastuttava curryn tuoksu siitä koekuivauksessa lähti! Vähemmästäkin on pari päivää ihan täpinöissään.

Lauantaina pääsin sitä paitsi lopultakin näyttämään lapselleni (ja vaimolle myös) kyyn tuolla meidän metsässämme. Se oli ensimmäinen vapaa käärme, jonka lapsi elämänsä aikana näki. Tommonen. Ja lähtee meitä karkuun, jos mennään lähemmäksi. Tästäkin tapauksesta olin iloissani: pääsin välittämään jälkikasvulle uteliaan kunnioittavaa asennetta tuota luontokappaletta kohtaan. Pahempi olisi, jos lapsi törmäisi sellaiseen jonkun hysteerikon seurassa ja oppisi, että mokomat on tapettava nähtäessä, niin kuin sudet ja karhut ja ilvekset ja kaikki muutkin villit eläimet. Heti perään näimme taas pari peuraakin.

Nyt, kun noita mustia leskiä on jo Ruotsissa, pitää kyllä miettiä uusiksi, millaista ötökkösuhtautumista pyrkii jatkossa välittämään. Onko hämähäkki sittenkään aina ystävämme? Vaikka ei sen puoleen, kyllähän jotkut hämähäkit esimerkiksi tuolla Sveitsissäkin olivat jo liian muhkeita asumaan samassa huoneistossa kanssani. Ja liian nopeita, jotta niitä olisi pyydystänyt tulitikkurasiaan, joten... "Anteeksi, ei millään pahalla", MÄISKIS.


Kaverini Sigmund kommentoi taas tuosta olkani yli: "Oletko koskaan ajatellut, miksi jotkut pelkäävät käärmeitä, toiset hämähäkkejä?"

 AJATUS
    ajatus   ajatus

                                    A J A T U S               ajatus

       ajatus                                                       AjaTuS
                                  AJATUS


                    Pim! Olet ajatustenlukija!



Runotorstain 101. haaste