Viime sunnuntaisessa Hesarissa oli Satu Kaarian kirjoitus itsetunnosta. Jutusta löytyi varsin viehättävä tieto:

"Yksi kiinnostavimmista selvityksistä tehtiin Ruotsissa asuvilla
suomalaisilla muutama vuosi sitten. Heille tehtiin samat
itsetuntoa mittaavat kysymykset sekä ruotsiksi että suomeksi.
Tuloksena oli, että itsetunto oli paljon parempi ruotsiksi kuin
suomeksi.
        Ruotsiksi siis saa kehua itseään, suomeksi ei.
        Kyse ei ole itsetunnosta sinänsä vaan kulttuurin sallimasta
tavasta ilmaista itseään.
        Ilmiö on tuttu vieraita kieliä opiskellessa: sisäistämme myös
sen, miten ihmiset ilmaisevat itseään tällä kielellä."

Mieleni tekee ajatella vielä askel eteenpäin. Kielihän ei ole pelkästään ilmaisun instrumentti. Se on myös ajattelun väline. Kielen oppiva ihminen oppii, paitsi ilmaisemaan itseään, myös ajattelemaan tällä kielellä. En pitäisi mahdottomana sitä, että ruotsiksi ajatellaan itsestä myönteisemmin kuin suomeksi. Kysymys voi siis sittenkin olla itsetunnosta sinänsä: kenties samoilla ihmisillä todella on ruotsiksi parempi itsetunto kuin suomeksi.

Ensimmäiseen mieleen tulevaan vastaväitteeseen sanon heti, että ei, saman ihmisen itsetunto ei ole saman kielenkään sisällä vakio. Aiemmin tutkimuksissa on muun muassa todettu, että nuoren kauniin naisen näkeminen kohottaa tilapäisesti miesten itsetuntoa.

Miksi ei siis voisi olla, että ruotsin kielellä ajatteleminen tuntuu paremmalta kuin suomen kielellä? Kun ruotsalaisilla ja ruotsinkielisillä on muutenkin kaikki paremmin.