Kaikki jo tietävät, että Raittilan toissasyksynä ilmestyneessä kirjassa puhutaan muun muassa kirjailijan toimeentulosta, siitä, ettei kirjojen kirjoittamisella pääse normaalin ihmisen ansiotasolle. Ei siitä aiheesta sen enempää.



Mutta muista aiheista.

Aluksi varsin viattomasti kirjailijaelämää kuvaava Kirjailijaelämää saavuttaa huipentumansa joskus puolivälin jälkeen, kun Kirjailijaelämää-käsikirjoitus saa kustantajalta hylkäystuomion. Raittilan teksteillä ei yllättäen olekaan kysyntää, ja se syöksee kirjailijan epävarmuuden, työttömyyden ja tyrehtymisen pelon syövereihin. Omaa olemista ja tekemisten oikeutusta on haettava uusilta suunnilta. Kirjoittavalle eläimelle hyytyminen on painajainen, jossa olen tunnistavinani myös itseäni ja eräitä vaiheitani: kriisikuvaus koskettaa tuntuvasti.

Käsikirjoitus alkaa muuttaa suuntaansa ja muotoaan, ja – jukupliut! – kyllä siitä tuleekin mahtava! Kirja kertoo oman syntynsä, selittelee ja analysoi itseään, metamorfoosin edistyessä pettää esipuheessa esittämänsä lupaukset, ja, ja... Raittila onkin avantgarde-miehiä.

Olen vaikuttunut. Miltei vauhkoontunut.
Upea rakenne!