Täälläkin television lastenohjelmista suurin osa on mieletöntä kohkaamista. Kiljutaan, hönötetään, rähjätään ja tapellaan. Vähän niin kuin noissa mainioissa Jackie Chan -leffoissa. Yli kolmen sekunnin mittaiset leikkaukset on harvinaista herkkua. Mistä tuo oletus oikein tulee, että lapsi haluaisi nähdä täysin keskittymis- ja tunnehäiriöistä sekoilua? Vai yritetäänkö noilla elokuvilla vain kasvattaa kaoottiseen nyky-yhteiskuntaan sopeutettuja säätäjiä?

Olin taannoin vanhoja Peppi Pitkätossuja katsellessani aivan haltioissani: jotain leijanlennätystä saatettiin kuvata minuuttikaupalla. Mitään ei tapahtunut. Rauhallista. Tuli Tarkovskin Stalker mieleen.

Huitomisesta ja meuhkaamisesta on uusiakin poikkeuksia. Yksi niistä onThomas Szabon ja Hélène Giraudin luomus nimeltä Minuscule, jota hallitsevat levolliset ranskalaiset maalaismaisemat – ja pienet ötökät. Äänimaisemat koostuvat kaskaiden sirityksestä, pörriäisten surinasta, pienten jalkojen rapinasta ja niin edelleen. Ihanan rauhoittavaa. Kukaan ei puhu. Pienet tarinat kerrotaan eleiden ja tapahtumien kautta ihan niin kuin oman lapsuuteni animaatioissa. Sittisontiainen rakastuu peilikuvaansa, hyppyhämähäkki vaanii kärpästä, eväsretkeilijät ovat vanginneet kärpäsen lasin alle... ja niin edelleen.

Tuosta linkin takaa löytyy yksi jakso. Valitettavasti se ei täydellisesti edusta äskein kuvaamaani harmoniaa vaan on vauhdikkain Minuscule-jakso, jonka olen koskaan nähnyt. Katsomisen arvoinen kuitenkin.

Ehkä tämä esitelmä oli turha? Mistäpä minä tiedän, vaikka noita jo esitettäisiin Suomessakin... Jos ei, niin pitäisi.