Eilen iltapäivällä vietimme aikaamme rannassa. Merimaisema on verrattomasti parempi tila kuin leikkipuisto. Taivaanrannasta vyöryvien aaltojen kohahtelu. Avaruus. Kaukainen horisontti. Näin jo itseni parin kuukauden päästä meloskelemassa jossakin tuolla, etäällä. Sielu lepää, kuten on tapana sanoa.

Vaikka metsän ja puidenkin terapeuttinen merkitys on kiistämätön, on merimaisema – samoin kuin vuoret – aivan toista luokkaa. Miksi?

Puut ja metsä ympäröivät kulkijan turvallisina ja kotoisina. Ne muodostavat ympärille seinät. Merellä ja vuorilla katse pääsee esteettömästi vaeltamaan kauas. Metsässä sielu on suljettu, sisään käpertynyt, merellä ja vuorilla vapaa.



Uskon merimaiseman kehittävän trooppista vapausälyä ja huomaan edelleen olevani vakavasti Pommetiikan perusteiden vaikutuksen alainen. Tuo mainio kirja edustaa kutakuinkin parasta psykomaantieteellistä tutkimusta, jota pystyn kuvittelemaan.