Satuin lueskelemaan Heideggerin Peltotiekeskustelua, jossa viitattiin ohimennen Mestari Eckhartiin ja tahdon kuolettamiseen, ja sen sellaisiin. Niin ajatukset palasivat taas tähän mystiikkateemaan.

Luonnehdin äskettäin mystistä kokemusta kokemuksena, jossa minän olemattomuus tai ainakin mitättömyys avautuu jonkin suunnattoman edessä – sekä yhteenkuuluvuus tämän suunnattoman kanssa. Täten mystinen kokemus  lähestyy – postmodernein termein – subjektin hajoamisen tiedostamista. (Voisin kuvitella, että jos Douglas Adamsin kuvailema Kokonaisperspektiivipyörre olisi todella olemassa, se tuottaisi juuri äärimmäisen mystisen kokemuksen.)

Mystiikan pelisääntöihin kuuluu, että kokemusta ei voi jakaa kielellisesti. Sen sisältöjä voidaan jossain määrin välittää ja tehdä ymmärrettäviksi, mutta se ei tyhjene sanoihin. Se voidaan jakaa ainoastaan tilanteessa, jossa molemmat keskustelijat ovat kokeneet saman. Ei-kielellisen materiaalin olemassaolo ei sinänsä ole filosofisesti kovin kummallista: eihän väriaistimustakaan voi kuvailla ihmiselle, joka ei koskaan ole avannut silmiään.

Tämä sanoinkuvaamaton on muuttanut monen ihmisen elämän niin, että he ovat ottaneet tehtäväkseen kokemuksensa jakamisen muiden kanssa. On syntynyt lukuisia uskonnollisia traditioita, joissa erilaiset mystiset oivaltamisen hetket ovat keskeisellä sijalla.

Ja noita oivaltamisen hetkiä tavoitellaan nimenomaan subjektia ja tahtoa pirstomalla.

Mystikko voi sulkeutua sosiaaliseen deprivaatiotilaan, vaikkapa majaan tai luolaan, kunnes hän ei enää ole ihminen. Tai menee 40 päiväksi autiomaahan paastoamaan ennen uuden maailmanuskonnon perustamista. Pitkälle edennyttä miekkailun opiskelijaa voidaan myllyttää useita tunteja tai jopa päiviä, kunnes hän on absoluuttisen lopussa. Zen-opiskelijan rationaalinen ja kielellinen ajattelu rikotaan koanien avulla. Dervissit tanssivat itsensä pyörryksiin. Ja niin edelleen.

Lopulta koettu oivallus yritetään kuitenkin tulkita, pukea sanoiksi. Esitän arvauksen: tässä ja vasta tässä vaiheessa syntyvät uskontojen ja eräiden uskontoon verrattavien filosofioiden väliset eroavaisuudet. Sanat, joiden välityksellä todellisuutta on yritetty kuvata, ottavat vallan. Tarinat ja kerrontatapa ovat kuulijoille tärkeämpiä kuin se, mitä niiden avulla on yritetty kertoa, sillä muuta kuulijoilla ei ole.

Kun Paavali sopertelee kristittyjen olevan Kristuksen (siis Jumalan) ruumiinosia, tai kun hän puhuu synnistä pois kuolemisesta.... tai kun Augustinus puhuu pelastumisesta jumalyhteytenä... tai kun herätyskristitty kertoo, miten oli mennyt ihan hajalle juuri ennen uskoontuloa... miten nämä puheet lopulta eroavat siitä, että hindulainen on osa Brahmania, tai siitä, miten zen-buddhalainen kertoo satorin saadessaan yhdistyvänsä maailmankaikkeuden kanssa?

Mistä muusta on kyse kuin subjektin hajoamisesta? Olisiko siinä suurten uskontojen yhteinen siemen?

271354.jpg

Kaikki kirjoittamani on tietenkin silkkaa mutupötyä – eläköön tämä bloggaamisen ja oikean journalismin välinen ero – mutta kumminkin. Mitäs sanotte?