Minulla meni tovi, ennen kuin muodostin mielipiteen siitä, mistä Queneaun romaanissa Zazie – Pariisin päiviä on kysymys.

Tarkoituksellisen huonosta kirjallisuudesta. Sellaisesta, jota myös Huonon kirjallisuuden seura pyrki taannoin tuottamaan. Aivan kuin Gallimardilla lukijana ja kustantajana toimiva Queneau olisi kerännyt kaikki mahdolliset aloittelevan kirjoittajan kompastuskivet talteen ja olisi sitten Zazieta kirjoittaessaan soveltanut niitä järjestelmällisesti.

Teos on yhtä tyylirikkoa. Karkea, alatyylinen puhekieli törmäilee harvinaislaatuisiin vierassanoihin, täysin typerä ajattelemattomuus korkealentoisuuteen. Jahkailu, toisto ja johtolauseiden tarpeettomat, tautologiset adverbiaalit tekevät tekstistä koomista luettavaa. Kun tähän vielä lisätään epälooginen ja jokseenkin tolkuton juoni, ympyrä sulkeutuu: kirja on niin huono, että se on jo hyvä, suorastaan holtittoman hyvä.

Kenelle tätä sitten voi suositella? Ehkäpä Daniil Harmsin ystäville. Queneaun absurdi on saman sukuista kuin Harmsin, mutta ulottuu logiikan lisäksi kieleen ja tunkeutuu tekstin kaikkiin kerroksiin, menee pidemmälle. Arvaan, että jos Harms ei naurata, tuskin naurattaa Queneaukaan. Kuulemani mukaan Harmsista pitäminen ei tosin vielä todista, että pitäisi Queneausta. Kokeilla kuitenkin kannattaa.