Kun on (lähimmäistensä suopealla myötävaikutuksella – tästä kiitos!) vapauttanut itsensä normaalin päivätyön kehyksistä, ja saa melko pitkälle määritellä omat tavoitteensa ja aikataulunsa, joutuu kohtaamaan erinäisiä muita ongelmia.

Yksi näistä on passiivisuuden jatkuva uhka. Olisi helppo imeytyä nettiin koko päiväksi ja ottaa päiväunet siinä välissä, uhrata viikkonsa sohvalla makaamiseen ja television töllöttämiseen, tai vaikka tissutella päivät pääskystysten mukavasti turtana. Se ei vaatisi minkäänlaista ponnistusta. Kuitenkaan se, mikä olisi helppoa ja lyhyellä perspektiivillä houkuttelevaa, ei pidemmän päälle kiehdo. On muistettava, että pidemmän päälle koostuu monesta lyhyestä perspektiivistä, jotka vain pannaan peräkkäin. Vapaa kirjoittaja on saman ongelman edessä kuin työtön: pitääkseen itsensä sielun ja ruumiin voimissa on aktiivisuus valittava koko ajan uudelleen.

Torstai on viikon paras päivä. Meillä on silloin pyykkivuoro. Yksi pahainen pesukone on päivän ajan käytössämme. Se luo torstaiseen elämääni kehyksen, jossa on toimittava. Päivään pakottuu rytmi, rymin mukana ryhti, ja tunnit kuluvat kuin itsestään. Se on lepopäivä. Lepopäivä velttouden vastaisesta taistelusta.