Olisin jo ollut valmis unohtamaan oopperakirjoitukseni, mutta en sitten voinutkaan. Aloin nimittäin eilen lukea M.A. Nummisen osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania nimeltä Helsinkiin. Melkein heti kirjan alussa törmään päähenkilö Niityn ensikokemukseen modernista oopperasta, omien tuntemuksieni liki täydelliseen paralleeliin. Joudun lainaamaan:

– Tämä on modernia oopperaa. Modernissa sekoittuu traagisuus ja koomisuus yllättävällä tavalla. Minusta tämä on erittäin huvittava, Niitty esitelmöi.
– Et sä nauranut kertaakaan, Ritva huomautti.
– En voinut, koska kukaan muu ei näytä ymmärtävän tämän oopperan mestarillista huumoria, Niitty totesi.
– Mutta jos tää ei olekaan tarkoitettu hauskaksi? Ritva aprikoi.
– Kyllä tässä on sekä komiikkaa että tragiikkaa, mutta koska kyseessä on moderni taideteos, ei kukaan uskalla nauraa, Niitty sanoi asiantuntevasti.

Toisen näytöksen aikana kukaan ei nauranut, vaikka Juho Niityn mielestä lähes kaiken aikaa lavalla laulettiin mitä eriskummallisimpia asioita. Niitty pyyhki salaa kyyneleitä nenäliinaan nauraessaan Tauno Pylkkäsen ratkaisuille. Tämä ei ollut lainkaan sellaista, johon hän oli radiosta kuulemistaan oopperoista tottunut.


Nyt pitää vielä selvittää, mitkä ovat ne taustalla vaikuttavat tekijät, joiden vuoksi Nummiselle nauretaan mutta Hakolalle ei.