Näin alkajaisiksi tekee mieleni verrata Melenderiä julkkiskirjailijohin Tervo ja Hotakainen. Kaikki kolme ovat aloittaneet runoilijoina ja proosaan siirryttyään ovat sitten kirjoittaneet äijämäisellä tyylillä, jossa on sekä särmikästä kulmaa että iskevyyttä. Tekstit ovat syntyneet kaunopuheisuuden ja spartalaisen lakonian epäpyhästä liitosta, ja siitähän voi syntyä vain jotakin rujon kaunista. Jos minulta kysytään, edustaa Melenderin teksti tämän lajin valioluokkaa (voittaa nuo valitsemani vertailukohteet reippaasti): rytmi ei laahusta vaan potkii, ja löysät on puristettu pois.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat varainhoitobisneksen kamppailuihin, joiden ääneen lausuttuna arvoperustana ovat kylmät numerot. Nihilistisenä pelinä tuon "perustan" absurditeetti on varsin paljaana näkyvissä, jopa pelaajille itselleen. Sen takaa löytyy eläimellisempiä tasoja. Taisteluja ei käydä pelkistä numeroista vaan sosiaalisesta statuksesta, ja niitä käydään kaikilla rintamilla. Bisneksen lisäksi kamppaillaan tenniksessä, golfissa, shakissa, tahdonvoimassa... Koko kirja voidaan nähdä jatkuvana kädenvääntönä, jonka mielekkyyttä sen henkilöt pysähtyvät miettimään vain harvoin. Sosiaalisen statuksen alla kärkkyy vielä apinamaisempi taso. Kilpailu on kilpailua erektiosta, joka sekin on kenties pelkkä kanava johonkin muuhun. Lopullinen kädenvääntö käydään eroksen ja tanatoksen välillä, yhteyden ja irrallisuuden välillä. (Tämä näin lyhyesti ja sumeasti ilmaistuna.)

Melenderin karrikoimat ihmistyypit ovat absurdeja ja koomisia, ja kerrontaa sävyttää ironinen huumori, väriltään musta. Jokainen kirjan kirvoittama hörähdys ja hymy kätkee taakseen onttoja, pelottavia paikkoja.

Antiaikalaisen omalla tuoppi-indeksillä mitattuna: kyllä! Kunnian mies on kolpakon, jopa toisenkin arvoinen teos.