Kävin eilen tuulettautumassa Helsingin poetiikkakonferenssissa. Siellä oli runoilijoita. Heti alkajaiseksi selkäni takana minulle maalailtiin vaikutelmia runoilijain boheemielämästä. Joku siinä valitteli silmät sikkurassa, että mitä järkeä oli laittaa tilaisuus alkamaan niinkin aikaisin kuin kymmeneltä. Semmoinenhan voi suorastaan rajoittaa osallistujien paikallepääsyä, eikä valittelijakaan ollut ennättänyt nukkua kunnolla.

Me prosaistit olemme tietenkin aivan eri maata. Minäkin olin kirjoittanut jo kaksi liuskaa, ennen kuin lähdin kotoa.

Eräs tilaisuuden alustaja – Pauliina Haasjoki – tuntui kannattavan ajatusta, ettei runoilija olisi henkilökohtaisessa vastuussa kirjoituksistaan, ainakaan kenellekään muulle kuin itselleen. Tekstin tulkinta kun kuitenkin riippuu niin monenlaisesta asiasta, joihin runoilija ei itse vaikuta. On teksti ja on lukija, ja luentatilanteessa ei kirjoittajalla ole enää mitään tekoa.

Olen tästä tietenkin aivan eri mieltä. Kirjoittaminen, kuten kommunikointi yleensä, on teko siinä kuin muutkin, ja tekijä on vastuussa myös tekonsa ei-toivotuista seurauksista. Teot tehdään aina epävarmoissa ja hämärissä olosuhteissa, tietämättä ennalta niiden seurauksia, mutta niitä tehdessämme asetumme niistä vastuuseen. "Ei tää nyt mennyt ihan suunnitelmien mukaan", ei puhdista vastuusta, ei myöskään se, ettei ole suunniteltu yhtään mitään.

Vastuuttomuudella lienee helppo leikitellä postpostpostmodernistisen nykyrunouden piirissä: runosta ei kuitenkaan seuraa mitään (nihil), kun sitä lukee vain pieni, valmiiksi yleiskriittinen ja älyllisesti suuntautunut ihmisjoukko. Prosaisti – lastenkirjailijasta puhumattakaan – saattaa sen sijaan silloin tällöin kohdata myös tekojensa vaikutuksia, ja joutuu suhtautumaan niihin käytännössäkin. Tällöin näkökulmasta muodostuu väkisinkin hieman toisenlainen.

Ainakaan minä en kuvittele, että voisin sälyttää vastuun teksteistäni kokonaan lukijalleni. Enkä toivo tekstieni erkanevan koskaan niin kauas todellisuudesta, että voisin lakata pitämästä niitä – etenkään eettisesti – merkitsevinä tekoina.