Istuin eilen iltaa Johannan, Jepen ja Josen  siskoineen kanssa. Pojilla on hienoja suunnitelmia kesäksi, minulla ei.

Silta on aasitettu.

Miksi tämä ympäristön pienimuotoisuus niin ahistaa?
Veikkaan (ei liity Gustafssoniin millään lailla), että ei ahistaisi, jos kotinsa joutuisi lämmittämään itse hakatulla puulla. Ympäristö tarjoaisi riittävän fyysisen vastuksen, jotta oleminen tuntuisi pykälän verran mielekkäämmältä.

Meillä kun kuitenkin on ruumis.

Yhteiskunnassamme kartesiolainen sielu-ruumis –dikotomia on käytännön todellisuutta, ei pelkkä filosofinen kuvitelma. Se hallitsee elämäämme ja ajankäyttöämme. Me liihottelemme henkimaailman olentoina ajatustyössä, tuntikaudet joka päivä. Ja sitten, erikseen, käymme salilla tai lenkkipolulla tai missä vain, pää tyhjänä ajatuksista, pelkkinä ruumiina.

Ihminen on hajalla. Ei ole psykofyysistä kokonaisuutta: on psyyke, ja on fysis.

Kaksi puolikasta etsii toisiaan.

Uskon, että elämämme olisi onnellisempaa, jos ajankäyttöämme hallitsisi ns. hyötyliikunta.