Lasken alas puuterin peittämää vuoren rinnettä. Nojaan hieman taakse päin, että saan suksien kärjet pysymään pinnalla. Homma vaatii kaiken osaamiseni. Vauhti on kova. Tuuli kohisee korvissa, teen pari käännöstä, jotka ottavat melkoisesti reisille, mutta hyvin tuntuu sujuvan. Liitämisen hurmaa. Avaan suuni huutaakseni: "JIIHAA!", ja se onkin jo liikaa. Suusta tuleekin: "AARGH!", kun lennän pärställeni.


Illalla, kun käyn nukkumaan, vilisee silmissäni edelleen vastaan syöksyvä rinne, ja jokin osa aivoista työskentelee liikeratojen kanssa yhä, harjoittelee käännöksiä puuterilla ja töyssyissä.

Hiihtokausi on alkanut.