Kävin eilen kodinkoneliikkeessä, sillä kotiin palatessamme ei tiskikone enää toiminut. Vertailin kaupassa koneita, ja lopulta kauppaakin alettiin hieroa. Tein valintani.

Myyjätär: ”Ja onkos sinulla meidän kanta-asiakastilimme?”
Minä: ”Ei.”
Myyjätär: ”Haluaisitteko avata. Sillä saa korotonta maksuaikaa ja erilaisia kanta-asiakasalennuksia. Jos sinä esimerkiksi otat nyt tähän koneeseen tämän viiden vuoden täystuhovakuutuksen, saat sen heti puoleen hintaan.”
Minä: ”Maksaako sen tilin avaaminen jotain? Maksuaika ei kiinnosta, mutta tuommoisille alennuksille saattaisi olla käyttöä...”
Myyjätär: ”Ei se mitään maksa. Mennään vain tuonne kassalle, niin laitetaan henkilötiedot ylös.”

Kävelemme kassapäätteelle.

Myyjätär: ”Nyt mä tarvitsisin sun henkilöllisyystodistuksesi.”
Ojennan ruttuisen pahviajokorttini ja tajuan, että selvisin kuin selvisinkin Sveitsin-komennuksestani autoilijana ilman pätevää ajokorttia. Myyjätär näpyttelee perustiedot koneeseen.
Myyjätär: ”Ja sitten minä tarvitsisin muutamia muita tietoja. Vuositulot?”
Laskeskelen hetken mielessäni, ja lausun loppusumman neidolle. Hänen sormensa kangistuvat näppäimistölle ja koko olemuksensa jäykistyy. Epäuskoinen katse kohoaa minua päin.

”Oletko sä tosissasi?”

Toistan luvun ja vakuutan olevani tosissani. Tiliä ei sitten avatakaan.