Kaikkia tarinoita ei ole kerrottu.

Jo Parmenides osoitti aikanaan, ettei muutos ole mahdollista: Mikä on, on, ja mikä ei ole, ei ole, ja sillä sipuli. Samaa todistelivat hänen oppilaansa, Zenon etunenässä.

He olivat varhaisia rationalisteja, ja heitä innoitti usko siihen, että järki viitoittaisi tien totuuteen.


He olivat väärässä.


Yhtä lailla ovat väärässä ne, jotka väittävät, että kaikki tarinat on jo kerrottu. Voi olla, että suuria perusteemoja on tasan kaksi: rakkaus ja kuolema, ja nähdäksemme nekin ovat yksi ja sama asia. Mutta teema ei ole tarina. Tarina on näkökulma teemaan. Kymmenen vuotta sitten edes tieteiskirjailijat eivät osanneet kertoa niitä tarinoita, joita elämä juuri nyt synnyttää, tarinoita joita eletään.

Eikä kaikkia niitä tarinoita ole vielä kerrottu, joita me aiomme kertoa, sillä me kieltäydymme kahlitsemasta itseämme järkeen. Järkeviä tarinoita on kerrottu riittävästi, ja se on järki joka seisoo, kuten jo mainitsemamme kreikkalaiset todeksi näyttivät.

Me uimme älyttömyyden virrassa. Turvaudumme älyttömyyksiin ja teemme älyttömyyksiä.


Mihin me pyrimme?

Mihin älyttömyydellä pyritään, meiltä kysytään.

Vastauksemme on yksiselitteinen: Ei yhtään mihinkään!

Sillä älyttömyydet eivät ole työkaluja jonkin ennaltasäädetyn ja siksi tylsänpuoleisen saavuttamiseksi. Älyttömyydet ovat itseisarvo, viistot lopputulemat vapauden ilmauksia.

Tämä ei tarkoita, että uusälyttömyys olisi pelkkää pelleilyä. Se on kokemukseen perustuva maailmankuva, todellisuuden hyväksymistä ja kuvaamista tolkuttomana.

Sillä älyttömyys on tie, totuus ja elämä.


Suhteemme järkeen

Yrittäkää nyt olla järkeviä, meille sanotaan, ikään kuin ohjeen noudattaminen voisi johtaa meidät parempaan.

Mutta me emme yritä, sillä järkevä asenne on pystyyn kuolemista ja merkityksestä luopumista. Kun muistelemme elämämme tärkeimpiä hetkiä, eivät ne ole niitä kaikkein järkevimpiä.

Sanomme vain: Pitkälle viety järkevyys on typeryksen asenne.

Sanomme myös: Järki on hyvä väline mutta hiton huono mikään muu.

Sanomme vielä senkin, että järjen palvonta on kuin vasaran palvontaa, tosin sillä erotuksella, että vasaran palvontaa me pitäisimme uutena ja luovana ratkaisuna.


Tunnustamme velkamme.

Avantgarde on aina sanoutunut irti siitä, mitä ennen on ollut. Esikuvia ei ole tunnustettu. On haluttu tehdä kokonaan uutta.

Pois se meistä. Sanoudumme heti irti omahyväisestä avantgarde-asenteesta. Uusälyttömyys on ihan oma juttunsa!

Me otamme eksistentialisteilta vapauden (Camus'lta absurdin). Surrealisteilta me otamme luvan kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa. Pikkulapsilta otamme kyvyn nähdä asiat uusina, mutta väkisin me emme tuota kykyä ota emmekä riistä sitä heiltä, vaan päin vastoin pyrimme tukemaan lapsia pitämään siitä kiinni. Eräät meistä kirjoittavatkin juuri lapsille, sillä aikuiset ovat ihan tyhmiä! Punk-liikkeeltä otamme keskisormen, pullasta rusinat, oberiuteilta logiikan.

Nikolai Gogol, Daniil Harms, Janosch, Arnold Lobel, Don Quijote, Zazie, Stanislaw Lem, Hasek ja kaikki nuo hassut pikkulapset – heille me kohotamme maljan, jääkylmän vodkapaukun, jos sallitte tarkennuksen,

ja niin tehdessämme on maailma vähän parempi paikka!



- - -

Toistaiseksi uusälyttömään liikkeeseen ovat tavalla tai toisella sotkeutuneet Hannu Hirvonen, Riikka Jäntti, Jukka Laajarinne ja Arvi Perttu. Allekirjoituksia ja keskustelua ilmestynee kommenttiosioon.