Kuten Reetan sauvakävelykirjoitukseen kommentoin, koen tämän keski-ikäistymisen jonkinlaisena anarkismin todellistumisena.

Tehdään pieni vertailu, ajatellaan nuoria punkkareita. Univormuissaan. Ilmentämässä erilaisuuttaan samanlaisilla, vastarinnan traditiossa hyväksytyillä tavoilla. Kiinnittämässä suurta huomiota siihen, millaisen vaikutelman antaa. Kapinoimassa juuri niillä tavoin, joilla kapinoida pitää.

Se on hyvää elämää, ei siinä mitään, mutta noudattaa vielä kovin paljon ulkoisia vaatimuksia, annettuja sääntöjä. Ja juuri siksi, ulkoiseen keskittymisessään, näyttämisen halussaan, sisältää nuoruus paljon muutosenergiaa.

Entä me vanhukset? En jaksa kovinkaan paljoa välittää, miltä näytän. Ei tarvitse olla cool. Voin käydä sauvakävelemässä, tai voin pukeutua tuulipukuun, jos siltä tuntuu, koska en tunnusta toisten katseen määräysvaltaa läheskään samassa mitassa kuin nuorena tunnustin. En tunnusta valtaa, joten minun ei tarvitse kapinoida.

Olen juuri sellainen vanhempi, jota lapsi on vielä moneen kertaan häpeävä: miksi se ei osaa käyttäytyä? Miksi se ei osaa olla tyylikäs?

Koska se ei välitä. Vanhemmat eivät välitä, koska he ovat vapaita ja vallattomia. He ovat häpeämättömiä, koska eivät tunnusta toisten valtaa. Ja vallattomuus – siitä kai anarkismissa pitäisi olla kyse.
611417.jpg