Jahuu! Tänään suljin Heideggerin Olemisen ja ajan kannet takanani. Enää minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään! Mikä surullinen luku (tai oikeastaan 14 lukua, 514 sivua) se olikaan elämässäni, ehdottomasti viheliäisin kirja, jonka olen koskaan loppuun asti kahlannut. Melkein kuusi vuotta kirja jökötti syyttävänä hyllyssäni: olin jättänyt sen aikanani kesken. Viimeiset neljä kuukautta minä luin sitä ja nyt, lopulta, selvisin urakasta voittajana, kuin sitkeästä sairaudesta.

Se, mikä teoksesta teki tuskallisen ja turhauttavan, oli kieli. Heideggerin käyttämä termistö oli kuin joukko kummituksia: niistä aavistaa, että ne ovat siellä, mutta otetta niistä ei saa. Sama pätee tuon saksalaisen tapaan rakentaa lauseita, virkkeitä ja suurempia kokonaisuuksia. Kai sinne jokin rakenne oli kätkettynä. Todellisia argumentteja Heidegger ei juuri rakentele, kiertelee vain asiaansa hermeneuttisessa kehässään, jauhaa ja jaarittelee.

Suurimman osan aikaa en ollenkaan ymmärtänyt, mistä mies kirjoitti. Siellä täällä oli selkeitä jaksoja, mutta sekin, minkä tajusin, olin ymmärtänyt jo aiemmin jostain selitysteoksista.
Kyllähän Oleminen ja aika pisti monta lumipalloa liikkeelle: ajatuksia Heideggerilta irtosi melkein yhtä tiuhaan tahtiin kuin Platonilta. Mutta onko se mikään syy sekavaan ja kummalliseen kielenkäyttöön? Eikö kirjan pitäisi olla kommunikaatioväline? Kenelle Heidegger ajatteli kirjoittavansa ikiomalla kielellään?



Filosofian kielestä on taas vaihteen vuoksi käyty melkoista vääntöä Niin & näin -lehden sivuilla. Pauli Pylkkö on muun muassa väittänyt, ettei suomalaista filosofiaa ole olemassakaan eikä edes voi olla, sillä filosofia on indoeurooppalainen perinne, ja suomen kielen rakenteet ja sanojen merkityssuhteet ovat jotain muuta kuin ne, joista filosofia syntyy.

Pylkön väite on, paitsi kyseenalainen, myös mielenkiintoinen ja haastava. En voinut olla alkamatta miettiä, millaista tekstiä Heidegger olisi kirjoittanut, jos hän olisi ollut suomalainen. Ehkäpä tällaista:



Katkelma teoksesta Martti Heikkinen: Sain kun sait - poleeminen ja taika

"Kun näyttelemme jotakuta tai jotakin (eli myös-jota), me tulemme näkyville ja saamme näkymään. Se näky, jonka näyttelijä tarjoaa, ei ole aito perustava hän itse vaan, koska asettuessaan esille hänestä on tullut esilläoleva, on kyseessä esine. Tällaista nähtyä ei ole mahdollista käsittää tai käsitellä, sillä esilläoleva ei ole luonteeltaan käsilläolevaa. Käsilläolevan sen sijaan pystymme käsittämään ja pystymme sitä käsittelemään, ja sen välityksellä tai välikädellä meidän on mahdollista destruktoida myös esineitä. Tällaista käsilläolevaa kutsumme käsineeksi. Mutta vaikka esinettä ei voi käsitellä, ottaa esitys paikkansa ajassa - sitä ajatellaan. Ajatteleminen onkin määritelmällisesti ajassa-paikkansa-ottavan käsineetöntä (siis alastonta, jonka yhteyksiä alaan ja pintaan sekä alaspäin lankeamiseen tarkastelemme myöhemmin) tutkimista. Konkreettisen käsineen mielekäs eli henkevä vastine - ajattelun työkalu - on käsite. Se suhtautuu käteen kuten rajoite rajaan."




Ja heureka! Tuota parodista katkelmaa kirjoittaessani tajusin! Kerron huomenna, mitä.