Privaattidosentti

20.04.2007 - 13:40

Nyt olen sitten tähänkin lajiin tutustunut. Onko se uutta? Onko se kummaa? Molempiin kysymyksiin: ehkä... ja ei mitenkään erityisesti. Mitä yleistä pystyy monipuolisen antologian pohjalta sanomaan? Postmodernia? Varmasti.

Novellien tyylit ja käsittelytavat vaihtelevat: VanderMeerin Salainen elämä luikertelee Cortázarin Bestiarion lähimaastossa; Kelly Linkin pitkä novelli olisi voitu markkinoida nuorisokirjana – jostain syystä siitä tulevat erityisesti jotkut Philip Ridleyn tunnelmat mieleen; Chapman on kirjoittanut kertomuksen, joka olisi voinut olla osa Gaimanin Sandman-sarjaa... Jotenkin tästä kaikesta jäi sellainen olo, ettei uuskumma mikään uusi ilmiö ole.

Varsin laadukasta fantasiaa kokoelma joka tapauksessa edustaa.

Nostan erityisesti pramille Jeffrey Fordin Jäätelön valtakunnan. On mukava nähdä, että novellin eteen on nähty muutakin vaivaa kuin takapuolen puuduttaminen näppäimistön ääressä. Se osoittaa eräänlaista lukijan kunnioittamista, ja muistuttaa minua muinaisten kyberpunk-kirjailijoiden pyrkimyksestä kohottaa tieteiskirjallisuuden arvostusta sillä, että taustatyöt tehdään kunnolla. Tällaista asennetta kaipaisin fantasiaan enemmänkin.

Yksi toistuva kuvio kokoelmasta hahmottui: lapsuuden ja aikuisuuden välinen kosketuspinta. Selvä enemmistö tarinoista tarkasteli maailmaa lapsen tai nuoren näkökulmasta. Tämä herättää mielessäni useita lisäkysymyksiä ja -ajatuksia suhteessa fantasiakirjallisuuteen vähän laajemminkin. Nyt nuo kysymykset ovat kuitenkin liian jäsentelemättömiä ja levällään, jotta uskaltaisin kirjoittaa niitä kaiken kansan silmille. Ehkä ne voidaan kuitenkin tiivistetysti esittää: Miksi juuri lapsia?

Kategoria: Kirjat ja liepeet 2 kommenttia Kommentoi Ilmoita asiaton viesti

Otus www

20.04.2007 - 15:34

Lapsia ehkäpä siksi, että jos pohditaan elämää ja maailmaa aikuisen sekä lapsen silmin, lapsi näkee paljon sellaista mitä aikuinen ei huomaa. Tavallaan aikuinen alkaa paatua niin kovasti maailman menossa, että hänen silmiensä eteen syntyy harmaa harso eikä hän jaksa vetää sitä pois. Lapsi näkee kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia, myös maailma on tällöin paljon suurempi ja moniulotteisempi. Jos maailmaa kuvataan lapsen tai nuoren näkökulmasta, näkyy koko horisontti eikä vain yhtä palaa siitä.

jukka

21.04.2007 - 08:40

Äh, painoin väärää nappia ja hukkasin piiitkän vastaukseni taivaan tuuliin.

No, joka tapauksessa ajattelin aivan päin vastoin kuin Otus: lapsen perspektiivi on hyvin pieni ja yksinkertainen siivu maailmaa. Siksi se on jatkuvasti erilaisten anomalioiden häiritsemä: outo ja hallitsematon tunkee sisään joka suunnalta.

Näin käy toki aikuisellekin, mutta maailmankuvaa on rakennettu pitkään ja hartaasti, ja kaikki siihen sopimattomat palat osataan sivuuttaa merkityksettöminä tai virheellisinä.

Tästä syystä lapsiperspektiivi on filosofisesti antoisa. Mutta riittäisikö lapsen kaltainen perspektiivi? Haetaanko fantasiassa lapsuudesta myös jotain muuta?

Uuskumman tapauksessa en osaa sanoa. Oliko kokoelman tapauksessa kyseessä sattuma, vai oliko lapsuuden ja aikuisuuden välinen siirtymä erityisesti kirjan toimittanutta Jukka Halmetta kiehtova teema?

Perinnefantasiassa tilanne näyttää hieman toiselta: lohikäärmeiden, haltijoiden ja muiden satuolentojen maailmassa seikkailee usein lapsia, nuoria tai lapsenkaltaisia (esim. hobitit) olentoja. Tekstejä luetaan useimmiten eskapistisella mielellä: "Oikea elämä on tarpeeksi vaikeaa ja ikävää, että minä haluaisin siitä enää lukeakin." Tällöin lapsenomaiseen yksinkertaisuuteen nimenomaan paetaan outoa, käsittämätöntä ja hallitsematonta. Tämä on varmasti tarpeellista ja merkityksellistä toimintaa monelle ja monissa elämänvaiheissa; kuten Tolkienkin esseessään "Saduista" toteaa, ei eskapismi ole välttämättä ollenkaan paha asia. (Varsinaiseksi elämäntavaksi en todellisuuspakoa kuitenkaan tahtoisi ottaa.)