Vuonna 1943 tohtori Hofmann keksi psykedeelisen polkupyöräilyn. Hän polki ja polki muttei liikkunut eteenpäin. Talot huojuivat, maisema vääristyi. Kun hän lopulta pääsi kotiin, naapurin rouva olikin noita. Huonekalut liikkuivat ja tuntuivat uhkaavilta.

Noin sata vuotta aiemmin tohtori Hoffmann oli kirjoittanut pojalleen vihkollisen makaabereja, absurdeja kauhurunoja, jotka on sittemmin suomennettu muun muassa nimellä

Jörö-Jukka
eli
Iloisia juttuja
ja
Hullunkurisia kuvia

Löysin Lauri Pohjanpään suomentaman version näköispainoksen kirpparilta kolmella eurolla, ja eritoten alaotsikko huvitti minua. Ovatko nämä tosiaan iloisia juttuja:
1894991.jpg
Ovi auki rämähtää!
Kohti sormen-imijää
lensi että tuiskahti
koivin pitkin räätäli.
Niks naks! sakset ääntävät
sakset suuret, terävät!
Peukalot ne putoaa.
"Ui ui", Jaakko uikuttaa.

No ovathan ne! Kertomukset ovat niin absurdeja ja hillittömiä, ettei niitä ota tosissaan edes pikkulapsi. Hauskoja iltasatuja 2000-luvun pienokaisille. Vaan mitenkähän lie ollut asian laita 150 vuotta sitten, kun pahoinpitely oli vielä ihan normaali kasvatuskeino, ja kun "sudet veivät" nälkäisinä aikoina köyhien perheiden lapsia?

Mahdoton sanoa, miten Hoffmanninn juttuja on omana aikanaan luettu. Tai mikä on ollut se asenne, jolla ne on kirjoitettu. Hyvä kuitenkin, että ne ovat nyt luettavissamme. Täysin ajattomia loruja.

Jörö-Jukan klassikkoaseman tajuaa, kun muistaa lukeneensa esimerkiksi Tarinan uljaasta metsämiehestä esimerkiksi Franquinin ja Janoschin moderneina toisintoina. Tai kun huomaa versioineensa Velli-Villen kertomuksen uusiksi tulevaan satukokoelmaansa ja joutuu tunnustamaan: kyllä, tiedän, että kokoelma on luettu minulle lapsena, vaikken tätä juttua tietoisesti muistanutkaan.

Jees! Överiksi!