Puhutussa suomen kielessä ei usein kuule käytettävän pronomineja "hän" ja "he". Poissaoleva ihminen on tyypillisesti: "se", monikossa: "ne". Kyseessä ei liene pelkkä kirjakielen ja puhekielen välinen satunnainen eroavuus, vaan kielessä ilmaistut erilaiset eettiset katsantokannat.

Sillä eikö tässä maassa poissaolevan käsitteleminen esineenä tai välineenä ole jokseenkin yhtä tavallista kuin kuin sanojen "se" ja "ne" käyttäminen ihmisestä? Ajattelutapa näkyy vähän joka paikassa: siinä, miten ihmisiä kohdellaan niin taloudessa kuin politiikassakin. Vain niitä, joihin itse samastutaan, "me", sekä ne, joiden kanssa joudutaan neuvottelemaan, "sinä" ja "te", kohdellaan ihmisinä, muut jäävät pitkälti myös eettisten valintojen ulkopuolelle. Esimerkiksi ruokakaupassa kaakaonpoimija ei tyypillisesti saa osakseen sympatiaa edes 50 sentin arvosta.

Osoittaa sen sijaan kirjakielemme luoneen sivistyneistön humanistista eetosta, että yleiskielemme normeihin on aikanaan rahvaankielen vastaisesti kirjattu "hän" ja "he".