Kirjailijan työ on yksinäistä, kuten kaikki ovat varmaan muutamaan otteeseen saaneet lukea. Ei muuten ollut eilen: hyvät kemut kustantamolla, paljon tuttuja, levottomia puheita, kaatuilevia runoilijoita ja vaikka mitä! Mutta suurimman osan aikaa, kyllä, aika hiljaista hommaa tämä. Ja kun lisäksi perhe rajoittaa hieman liikkumista, muotoutuu sosiaalinen elämä helposti varsin suppeaksi. Jos kohdalle sattuu vielä kiipeilyä haittaava sadekausi, saattaa helposti mennä pari viikkoa ilman, että näen perheeni lisäksi kuin ehkä kaksi kaveriani.

Perspektiivi kutistuu kotiin ja pienistä asioista tulee isoja. Kun esimerkiksi toissapäivänä ravintola kaatui marraskuulle suunnittelemamme tilaisuuden alta, haittasi se jo yöuniani, vaikkei koko homman tässä vaiheessa peruuttaminen olisi ollut varmaan kenellekään muulle juttu eikä mikään. (Ei tarvinut peruuttaa, uusi paikka löytyi jo seuraavana aamuna.)

Sitä alkaa ymmärtää jopa noita 30 vuotta kotirouvina olleita tätejä, jotka ottavat vaikkapa epäesteettisesti pysäköidystä polkupyörästä tai vääränä päivänä tomuttamisesta herneen nenäänsä. Joillain on liian pienet kuviot.