K: Postjonkinlaisessa maailmassa puhutaan usein subjektin hajoamisesta. Mistä silloin oikeastaan puhutaan?

V: Omalla kohdallani, jos nyt omasta voidaan ensinkään puhua, kaikki alkoi kovin huomaamattomasti. Sitä vain huomasi, tai ei, ensin siis en lainkaan huomannut, sitä vain tapahtui, että joitakin minuuteni osasia alkoi katoilla. Lapsuudenmuistoja, unelmia ja pyrkimyksiä. Sitä ei esimerkiksi enää halunnut niitä asioita, joita oli aina kuvitellut haluavansa. Pala toisensa jälkeen hukkui jonnekin, vähän niin kuin siinä Kubrikin avaruuselokuvassa, jossa HAL 9000 pistettiin palasiksi. Ja sitten yllättäen niitä kadonneita osia alkaa nähdä ympärillään; yksi lojuu tuolla, toinen tuolla, jotkut muut ovat ottaneet niitä omakseen ja tekevät niillä mitä lystäävät. Etkä voi edes vaatia niitä takaisin itsellesi, kun et tiedä, missä se on.

K: Mikä?

V: Itse.

K: Sen täytyi olla pelottava kokemus.

V: Vaikea sanoa. Sanominen on aina kovin vaikeaa, ainakin jos pyrkii saamaan jonkinlaisen viestin perille.

K: Tästä pääsemmekin seuraavaan kysymykseeni, joka koskee merkitsijän ja merkittävän välistä suhdetta. Miten kuvailisitte sitä?

V: Se ei mielestäni ole merkittävä.

K: Kiitos haastattelustanne. Tämä antoi lukijoillemme varmasti paljon ajattelemisen aihetta.

V: Ole hyvä vaan.